7.11.21

Kekrin kuvia

Kekriaika on mieltäni kiehtovaa aikaa. Pidän syksystä, mutta erityisesti alkusyksystä. Marraskuussa on pimeää ja sää kylmenee, mutta siinäkin on oma viehätyksensä.

Pitkään ei kekristä Suomessa puhuttu juuri mitään. Viime vuosina on noussut uudelleen puheeksi tämä vanha suomalainen juhla-aika. Eilen asiasta puhuttiin televisiossakin. Kerrottiin, että vielä 1950-luvulla kaupunkilaistuneet matkustivat kotiseuduilleen maalle kekriä juhlimaan. Olikohan se tosiaan yleistä? 


Itse olen jollain lailla viettänyt kekriä jo vuosikymmenet. En ole innostunut Halloweenista, se kuuluu tietysti Amerikkaan, mutta minulle se tuntuu vieraalta enkä tiedä, miksi sitä pitäisi täällä juhlia. Kouluhan sen on tänne levittänyt. Koska kielenopetukseen kuuluu myös kulttuuriin tutustuminen, pidän itsekin Halloween-aiheisia englannintunteja.

 Mutta meillä suomalaisillahan on jo ennestään marraskuun juhla, oma kekrimme. Opiskeluaikanani 1990-luvun alussa järjestimme Kajaanin Normaalikoululle kekriaiheisen juhlan, tai jonkinlainen päivänavaus se ehkä oli. Kajaanissahan on vuosittain kekripukkikin, iso olkipukki. 


Kekrin vietto liittyy sadonkorjuuseen. Solstrandissa vietämme perinteisiä sadonkorjuujuhlia tosin jo syyskuussa, joskus jo elokuussakin. Niitä on ollut toistakymmentä kertaa, mutta kahtena viime vuonna niitä ei sattuneesta syystä ole ollut. 

Sato on nyt pääosin korjattu jo aikaa sitten, mutta purjot nostin vasta toissapäivänä. Ensimmäistä kertaa nostin suuria määriä purjoja, en vain muutamaa kerralla. En ollut tyytyväinen, kun Lassi halusi opettaa minulle, miten se tapahtuu. Enkö muka itse osaisi! Pian minun piti myöntää, että Lassin neuvomat tavat olivat ne oikeat. Siinä on tosiaan tiettyjä niksejä, jotka tekevät sen paitsi nopeammaksi myös purjosipulien säilyttämisen kannalta paremmaksi. 

Nyt upea purjosatomme on kellarissa. Maassa on enää porkkanat ja lantut. Kasvihuoneessa on vähän tomaattia ja paljon chiliä. 


Marja-aronia on tuottanut tänäkin vuonna hienosti. Sain tuon pihlajaan vartetun aroniapuun työkavereilta vuosia sitten ja pidän siitä suuresti. Aroniathan ovat superfoodia, mutta sellaisinaan harvan makuun. Tänä vuonna olemme keksineet yhdistää ne ruokahillokkeeseen omenan, chilin ja pihlajanmarjojen kanssa. Liekkiö-hilloke on todellista kekriruokaa! 

Toki olemme tehneet myös omena-aronia-hilloa, siis makeaa hilloa. Hyvää sekin on. 

Tässä rannan kohdassa on minulle jotain erityisen tunnelmallista. Vene tietysti symboloi paljoa jo itsessään. Harmi kyllä, emme ole soutaneet kertaakaan tänä vuonna. 


Tänä aamuna kasvit olivat kauniin huurteen koristamat. Ensimmäistä suomalaissyksyään elävä Peppi halusi innoissaan syödä rouskuvia kasveja. 

Pakkasaamu Solstrandissa

Tällaiset huurteiset pakkasaamut inspiroivat minua kuvaamaan. Mieleni tekisi yhä uudelleen kuvata poimulehtiä, joiden reunat ovat huurteessa, heinien ihastuttavia valkotähkiä, valkeanvihreänkirjavaa sammalta, monenlaisia mehikasveja... Mutta tuntuu, että kaikki kuvat on jo moneen kertaan otettu. 


Peppiä en kuitenkaan ole koskaan ennen kuvannut pakkasaamuna. Tämä on Pepin ensimmäinen talventulo Suomessa. 



Tämän kasvin saa tunnistaa. Itsekään en ole sataprosenttisen varma siitä, mikä tuo on. 

Tälle kohdalle yritimme joitakin vuosia tehdä ketoa, mutta luovutimme. Antaa sen rehevöityä, kasvakoon rauhassa tuokin rinne. 

Sarjakukkaisten kukinnot ovat kestokohde valokuvauksessa. 

Lassin terveysaamiainen

 

Lassilla on ihan oma tapansa aloittaa aamu. Ensin hän juo vettä, sitten laittaa teen hautumaan. Kauan teenjuonnin jälkeen hän lähtee hakemaan puutarhasta tuoreet vihreät edellisenä iltana muhimaan laittamaansa ruokaan. 

Tähän aikaan vuodesta nuo vihreät ovat vain mangoldia ja lehtikaalia. Muut ainekset löytyvät kellarista tai jääkaapista. Esimerkiksi pihlajanmarjat ovat säilöttyjä ja kesäkurpitsat ovat olleet kellarin hyllyllä jo pitkään. 

Reseptin antaminen Lassin aamiaiskulholle on hieman hankalaa, sillä koostumus vaihtelee vuodenajan ja tilanteen mukaan. Tässä kuitenkin perusohje:

Lassin aamiaiskulho, annos yhdelle

200 g kokonaisia tattarisuurimoita

1-2 valkosipulinkynttä

1 chilipalko

pellavansiemeniä

vettä

hapatettua kurkkua

jotain maitohappolientä, esimerkiksi hapankurkkujen lientä tai hapankaalia

Nämä pienitään ja sekoitetaan kulhoon. Jätetään likoamaan kannen alle yöksi.

Aamulla lisätään:

n. 100 g paseerattua tomaattia tai tomaattimurskaa

pellava- tai hamppuöljyä

keväästä syksyyn villivihanneksia kuten nokkosta, vuohenputkea, maitohorsmaa, voikukkaa

talvisaikaan valko- tai punakaalia

kesäkurpitsaa ja kurkkua tai muita saatavilla olevia kasviksia raakana

pihlajanmarjoja, jos niitä on saatavana tuoreena, kuivattuna tai säilöttynä (Pohjolan kapris)

Ainekset sekoitetaan kulhossa jo olevien ainesten kanssa ja nautitaan rauhallisesti hyvin pureskellen.

Minäkin pidän tuon aamiaisruoan mausta, mutta en osaa syödä sitä aamulla. Lassi laittaa minulle jääkaappiin pikku kupillisen, ja syön sen salaattina ruoan kanssa. 

Lassi pysyy aamuruokansa ansiosta kylläisenä pitkälle iltapäivään. Aikaa ruuan valmistaminen ja syöminen kyllä vaatii.

 

31.10.21

Piirakkaa!

Järjettömän hyvää marjapiirakkaa Lassi teki. Ensin hän ajatteli sekoittaa puolukat ja mustikat keskenään, mutta minä kielsin. Siitä ei kerta kaikkiaan tule hyvää. Onneksi Lassi uskoi. 

Tuli kaksi erilaista puolikasta, kumpikin herkullisia.

Puolukat ovat superfoodia. 

En jaa reseptiä, koska se oli suoraan netistä. Niitä on turha jakaa, katsokaa sieltä. Mutta täytteessä siis tuo tummempi on mustikkaa, vaaleampi puolukkaa. Katsokaa, miten väri vaihtui paistaessa!





Heti kypsymisen jälkeen mustikkapuoli oli herkullisempaa, vaikka puolukka olikin hyvää. 
Mutta yllätys: seistyään päivän ja jäähdyttyään puolukka olikin selvästi parempaa! 

Romaanissani 'Lähteen rannalla elämä' päähenkilö eli erakko Salin eli lähes pelkillä puolukoilla. Ajatus ei ollut itse keksimäni, vaan tällä kylällä tosiaankin on elänyt mies, joka kuulemma söi vain puolukoita. Toinen tosiseikka on se, että kansalaissodan jälkeisiltä vankileireiltä vapautuneet kuolivat usein siihen, kun söivät liikaa. Salin välttyi siltä kohtalolta, kun osasi olla syömättä - tai joutui olemaan. 

Tällainen rasvapiirakka olisi varmasti tappanut nälän kurjistaman miehen. 






Kekriajan pähkinäinen pata

Jos nyt saisin täytettäväkseni jonkun Ystäväni-kirjan, jossa kysyttäisiin lempiruokaani, vastaus olisi selvä: Pähkinäinen peura-kasvispata. Todennäköisesti se olisi yhtä hyvää ilman peuraakin, mutta kasvisversiota en ole vielä maistanut. Peura-kasvispadan teimme eilen. Nam!

Resepti löytyy tämän postauksen loppupuolelta. 



Chilejä ruuassa tietysti täytyy olla. Jos on vieraita, chilien määrää pitää tietysti sovitella toiveiden mukaan. Kuvassa Creola Sellaa, Lemon Dropia, Cheyennea, Apassia ja Hungarian Hot Waxia. 

Kävimme metsälenkillä ja sanoin Lassille, että haen juureksia. Annoin vapaat kädet siitä, mitä hän niistä tekisi. Nostin kaksi porkkanaa ja neljä lanttua. Lantut olivat pienehköjä, mutta porkkanat sitten toista ääripäätä! 

Punajuuret ja perunat olemme jo nostaneet, joten ne löytyivät kellarista. Maa-artisokkiahan voi nostaa vaikka talvella, jos sää sallii, ja porkkanat, lantut ja purjot säilyvät parhaiten maassa, kunnes pakkaset tulevat. 

Vain toinen porkkanoista pääsi pataan, pitihän siihen mahtua muutakin. 
Punnitsin porkkanat: 550 grammaa ja 560 grammaa. 
Juurekset kannattaa lisätä pataan kypsymisjärjestyksessä. Punajuuri vaatii pitkän kypsymisajan, maa-artisokka lyhyen. Palojen koko vaikuttaa tietysti kypsymisaikaan, joten pilko viimeiset juurekset pienimmiksi. 

Lassi kertoi tekevänsä pataruokaa. Peuranvasan jauheliha oli jo otettu sulamaan. Pesin ja putsasin juurekset, niitähän ei suinkaan pidä kuoria, vaan vain rapsutella puhtaaksi. Kuoriminen olisi usein nopeampaa, mutta se ei ole järkevää. 
Työläintä pataruoan teossa on juuresten pilkkominen.
Jos sitä ei jaksa tehdä, kannattaa juurekset keittää kokonaisina ja tehdä padan sijaan kastike. 

Kekriajan pähkinäinen (peura-)kasvispata

Ainekset:
peruna
porkkana
lanttu
punajuuri
maa-artisokka
purjosipuli
sipuli
chili
valkosipuli
öljy
suppilovahverojauhe
timjami
maapähkinävoi (luomu, pelkkää maapähkinää sisältävä)
suola
öljy
(peuran tai hirven jauhe- tai palaliha; jos riistaa ei ole, sen voi hyvin jättää pois)
Päälle: persiljaa ja pähkinöitä (ei suolapähkinöitä, ne ovat epäterveellisiä!)

Freesaa kattilassa öljyssä sipuli, chili ja valkosipuli. Lisää juurekset kypsymisjärjestyksessä. Edellisten kypsyessä ehdit pilkkoa seuraavia sekaan. Punajuuret kannattaa huuhtoa vielä pilkottuina, ellei tahdo koko padasta punaista. Lisää suppilovahverojauhe ja timjami, jos se on kuivattua. Tuoreen timjamin voi lisätä vasta loppuvaiheessakin. 
Ruskista liha öljyssä (tai öljy-voiseoksessa) kuumalla pannulla. Jätä palat isoiksi eli älä murusta jauhelihaa ihan pieneksi, kun on pataruoasta kyse. Lisää liha kattilaan ja huuhtaise pannu vedellä, lisää myös vesi kattilaan. 
Älä kypsennä pataa liian kypsäksi. Juurekset saavat mieluusti erottua ja jäädä hieman 'al dente'. 
Lisää loppuvaiheessa maapähkinävoi. 

Lisää tarjoiluvaiheessa persilja ja mahdollisesti pähkinöitä koristeeksi. 

Maapähkinävoi on huikean mainio lisä pataruokiin. 

Tomaatti-purjo-salaatti, menninkäisen hillo ja pihlajanmarjakaprikset kruunasivat aterian.

Pataruokien vakiolisuke on puolukkasurvos, joka ei todellakaan kaipaa sokeria joukkoonsa. Tällä kertaa jätimme kuitenkin puolukkasurvoksen pois, koska meillä oli Liekkiö-hilloketta. Lisäksi oli yksinkertaista tomaatti-purjosipuli-viinietikka-salaattia ja Pohjolan kapriksia eli säilöttyjä pihlajanmarjoja. Nam! 
En ehkä koskaan ole syönyt mitään tämän parempaa. 

Kaikki ainekset meidän ruuassamme olivat tietysti omalta kasvimaalta tai lähimetsistä lukuun ottamatta pähkinävoita, öljyä, suolaa ja viinietikkaa.

Tällaista ruokaa kannattaa tietysti tehdä kerralla iso annos ja syödä sitä vähintäänkin vielä seuraavana päivänä. 

24.10.21

Syksyn kuvia


Eilen oli syksyn kylmin yö. Kasvihuoneessa tarvitaan jo lämmitintä, jotta viimeiset chilit ja tomaatit saadaan kypsiksi. Yhden yön takia niiden ei kannata antaa pilaantua, edessä on kuitenkin vielä lämmin jakso. 

Eilen lenkillä ihmettelin pellosta törröttävää valkoista putkea. Lähemmäs mennessäni ymmärsin, että kyseessä oli joutsenen kaula. Eikä joutsen ollutkaan yksin, vaan pellolla lepäili kokonainen perhe. Kuvat otin kaukaa eikä niistä tullut häävejä; tämä kuva kuitenkin viehättää itseäni väreiltään ja syyspellon tunnelmaltaan. 

Tänään sain nautiskella kasvihuoneessa tomaattien poiminnalla. Olen kasvanut kerrostalossa Helsingissä, joten tämä maalaiselämä sadonkorjuineen on minulle yhtä ihanaa elämystä. Poimia omenia puun alta! Napsia tomaatteja suoraan oksilta! Kaivaa perunoita maasta, vetää punajuuria naateista ylös, kerätä puolukoita pihan reunasta... tämä on ihan oikeaa elämää!

Tätä muuten pohdin viimeksi eilen, kun luin tai kuuntelin jotain tekstiä siitä, kuinka ihmisen merkittävät asiat tapahtuvat nuoruudessa. Että nuorena kuvittelee todellisen elämän alkavan joskus myöhemmin, mutta kun aikaa kuluu, huomaa sen todellisen elämän olleenkin silloin kauan sitten, nuorena, eikä mitään merkittävää sen jälkeen tapahdukaan.

Tavallaan ymmärrän tuon ajatuskulun, ainakin siltä osin, että nuorena asiat kokee voimakkaasti ja mieleenpainuvasti. Mutta että vain nuorena loisi elämän tärkeät asiat ja uutta ei sen jälkeen tulisi, se ei pidä paikkaansa. Minun todellinen elämäni alkoi, kun muutin Pilpalaan. Elämä sitä ennen oli vain sen hakemista ja valmistautumista siihen. 

Sitä paitsi menneisyydessäni on paljon sellaista, jonka hyvinkin voisin unohtaakin. Tietysti kaikki se on ollut tarpeellista, se on ollut sitä kasvua tähän. Ja on selvää, että ilman elämäni ankeita ja surkeita ja vaikeita jaksoja en osaisi olla yhtä onnellinen siitä kaikesta, mitä minulla nyt on. 

Tein kaura-omenapaistosta. Reseptit löydätte netistä, niitä on turha tuhanteen kertaan toistella. Siihen tarvitaan vain omenaa, kauraryynejä, voita ja siirappia. Tai sokeria. Lisukkeeksi otin puolukkasosetta ja jäätelöä. 
Lassi lähti soittotreeneihin ja teki sitä ennen minulle ruokaa. Keitettyjä perunoita, porkkanoita ja punajuuria: keitettyinä ne ovat parhaimmillaan, vaikka voi niistä välillä muutakin tehdä. Salaatiksi pilkoin tomaatteja ja purjoa, kastikkeessa oli kalaa. Nam!

Näkymä eteisestä. Vanha konsti kastuneiden saappaiden kuivaamiseen on sanomalehti. Modernit ihmiset tietysti laittavat märät saappaat kuivauskaappiin. Meillä sellaisia ei ole. Eikä tule. 




Hytti nro 6 - vahva alku rajoitusten jälkeisille kulttuurikokemuksille

Kohta on kulunut kaksi vuotta ilman kulttuuririentoja niin minulla kuin niin monella muullakin. Teatterikäyntini ovat rajoittuneet yhteen ulkoilmakesäteatteriin Kainuussa, leffat olemme katsoneet televisiosta. Musiikkia olen saanut kuulla livenä lähinnä Lassin bändien soittaessa.

Mutta eilen lähdimme syyslomaviikon päätteeksi Karkkilan uuteen elokuvateatteriin. Todellakin: Karkkilassa on nyt leffateatteri! Ihan huikeaa. Vieläpä erityisen sympaattinen pieni teatteri vanhalla tehdasalueella, aulassa baari ja pian ihan ruokaravintolakin. Mahtavan kulttuuriteon takana on itse ohjaaja Aki Kaurismäki sekä karkkilalaisvaikuttaja Mika Lätti. 

www.kinolaika.fi

Kino Laikassa on laadukas ohjelmisto ja suorastaan runsaasti valinnan varaa, vaikka teatterisaleja on vain yksi. Mainio konsepti: pieni sali, mutta laaja ja tasokas ohjelmisto. Valitsimme kohutun, kehutun ja palkitun uutuuden: Hytti nro 6. 

https://www.kinolaika.fi/wp-content/uploads/2021/09/hytti-nro-6-juliste.jpg



Pienellä paikkakunnalla kun ollaan, tuttuja näkyi tietysti paljon. Edessäni istui poikansa kanssa Lauri Hokkanen, jolta on melko vastikään ilmestynyt kirja Kenen joukossa seisoin. Kirjasta kirjoitan ehkä lisää keskiviikon jälkeen, kun olen käynyt sen keskustelutilaisuudessa Karkkila-salissa. 

Lare kertoi olevansa jo toista kertaa katsomassa Hytti nro 6:tta. Se kohotti odotuksiani entisestään.

Usein käy niin, että etukäteen paljon kehuttu esitys on nähtynä jonkinasteinen pettymys. Se on epäreilua, mutta niin kävi itsellenikin. Ensin.

Ajattelin, että elokuva oli "ihan kiva", mutta ei yllä Top ten -joukkoon elokuvieni joukossa. 

Tänään kuitenkin huomaan miettiväni elokuvaa vähän väliä. Mietin myös sitä, mitkä sitten olisivat ne top ten -elokuvat, jotka menisivät tämän ohi. Ensimmäisenä tulee mieleen Dersu Uzala. Se kyllä, ilman muuta. Mutta mitä muita?

Kaurismäen elokuvat, joo, joku ainakin. Yksi lensi yli käenpesän. Pitsinnyplääjä. Kieslowskin väritrilogia? Muistanko niistä edes mitään? 

Hytti nro 6 oli kiinnostava, mielen päälle jäävä elokuva. Se oli asetelmaltaan erikoinen, ei olisi ensimmäisenä tullut mieleen lähteä katsomaan elokuvaa, jossa ollaan Venäjällä ja puhutaan lähes yksinomaan venäjää. Kuvat olivat synkähköjä, paikat lähinnä ankeita ja luotaantyöntäviä. Luotaantyöntävä oli myös tilanne, johon päähenkilö joutui. Tilanne jatkui, valoa ei juuri näkynyt, muttei toisaalta ihan täyttä epätoivoakaan. Tavallaan elokuva oli kuitenkin valoisa ja optimistinen, ainakin se oli inhimillinen ja ihmistä ymmärtävä. Humoristinenkin se oli, vaikka ankeus hetkittäin kyllästytti ja ahdisti. 

Elokuva sijoittui jonnekin 2000-luvun alkuun, vaikka Rosa Liksomin kirjassa matkustetaan 1900-luvun Neuvostoliitossa. Ehkä ratkaisu oli ihan hyvä; neuvostoaika olisi ollut ehkä turhankin etäännyttävä ja nykyhetki taas olisi muuttanut ratkaisevan paljon. Nyt jäljellä oli ripaus molempia. 

Lassi kokee taiteen voimakkaasti eikä tahdo katsoa tai lukea mitään erityisen ahdistavaa. Onneksi hän ei tästä elokuvasta ahdistunut, ei ainakaan valittanut. Viimeinen yhteinen teatteriesityksemme käsitteli 1930-luvun natsivainoja, ja se toden totta oli ahdistava. Sellaisen jälkeen on vaikea saada Lassia houkuteltua enää teatteriin. Korona-aikaan en tietenkään ole yrittänytkään. 

Nyt taidamme kuitenkin käydä elokuvissa toistekin, kenties jopa usein.

Karkkilasta on tullut vireä ja monipuolinen kaupunki, jossa on monta syytä käydä. Sehän on huomattu ihan valtakunnallisestikin: on muun muassa uusi Koskireitti ja hieno Tehtaan Hotelli. Kunnon ravintoloiden puute oli yksi Karkkilan heikkouksista, mutta nyt on Tehtaan Hotellin ja Tammen alla -ravintolan lisäksi avautunut jo kaksi uutta ravintolaa, ja tosiaan Kino Laikan yhteyteen on tulossa vielä yksi.

Nämä nyt jo avautuneet ovat italialainen ja nepalilais-intialainen. Me kävimme eilen jälkimmäisessä ennen elokuvaa. Ruoka oli ok, mutta ravintolalla on kyllä vielä paljon oppimista ennen kuin sitä oikein voisi kunnolla kehua. Ensimmäinen asia olisi ruokalistan korjausluettaminen jollain suomen kielen taitoisella. Se on pieni mutta merkittävä juttu, etenkin kun tekstissä oli suorastaan sisältövirheitä. 

Ruokalistalle saattoi nauraa, mutta enemmän ärsytti odottaminen. Odotimme ruokaa yli tunnin! Se on todellakin liikaa. Ajattelin, että ruoan täytyy sitten olla todella hyvää, mutta kun se lopulta tuli, olin jo sen verran jännittynyt siitä, myöhästymmekö elokuvasta, etten kunnolla edes keskittynyt syömiseen. Laskua pyysimme kolme kertaa, mutta herttainen apulaisneito ei ilmeisesti ymmärtänyt suomea ollenkaan. En tiedä, olisiko englannista ollut mitään apua - en kokeillut, kun en tiennyt, ettei hän ymmärrä. 

Silti oli kivaa viettää syysloman loppupäivää Karkkilassa. Ensi viikolla onkin edessä paluu töihin! 

Kreetalaista ja virolaista kaalisalaattia ja muita herkkuja kaalista

Kaalit ovat ihan mahtavaa ruokaa. Ne ovat herkullisia, terveellisiä, monipuolisia ja kaupassa edullisia. Me emme tänä vuonna kasvattaneet...