Vaatteet on mun aatteet

 

”Vaatteet on mun aatteet” lauloi Maukka Perusjätkä 1970-luvulla.

Taitaa minulla olla joitain vaatteita sieltä 1970-luvultakin, niiltä ajoilta kun vietin aikaani Helsingin Wallininkadulla Kallion rock-klubilla. Ainakin vaatteita on tallessa kaikilta vuosikymmeniltä sen jälkeen.

Olen kuullut, että joillain on vaikeuksia keksiä päällepantavaa. Niin minullakin. Varsinkin näin korona-aikaan teettää työtä, kun yritän aina löytää ne vanhimmat päälle kulumaan.

Minulla on nimittäin valtavasti vaatteita. Ei siksi, että ostaisin niitä paljon, ei tosiaankaan. Niitä on paljon, koska vaatteet eivät hevin kulu, ja tähän ikään mennessä niitä vain on kertynyt. Nyt, kun vietämme suurimman osan aikaamme kaksin kotona Lassin kanssa, olen onnistunut käyttämään joitain vaatekappaleita niin loppuun, että olen raaskinut leikata ne lattiaräteiksi.

Muutama reikä tai rispaantuneet hihansuut eivät siihen vielä riitä. Jos vaate pysyy hyvin päällä, se kelpaa mainiosti maatöihin tai maalaukseen. Tai miksei yhtä hyvin sisällä oloon, aina tilanteen mukaan.

Tänä aamuna kaivoin ylleni college-paidan, jonka iän pystyn hyvin ajoittamaan. Se on nimittäin Hyvä Kajaani –paita, joita teetimme Kajaanin koiranäyttelyn työntekijäkaartille 1990-luvun alussa. Vaatehan ei siis ole vielä vanhakaan! Pelkään silti, että olen niitä ainoita, joilla tuo paita on vielä jäljellä.

Vanhat vaatteet tuovat usein muistoja mieleen. Kerron tuonnempana niistä muistoista, jotka tämä kolitsi tuo mieleeni.

Mutta en minä muistojen takia vaatteitani säilytä. Monet niistä haluaisin mielelläni heittää pois, mutta se ei vain ole oikein. Vastustan Kon-Mari-ajattelua. Jos olen jonkin vaatteen (tai yhtä hyvin tavaran) riesakseni hankkinut, minun on pidettävä se niin kauan kuin se on käyttökelpoinen. Sillä keinoin osaan myös helpommin varoa hankkimasta uusia, yhtä lailla turhia vaatteita tai esineitä.

Tekstiilien tuhlaus on yksi pahimmista tuhlauksen muodoista. Ennen kuin vaate on päälläni, se on läpikäynyt lukuisia vaiheita, joissa on kulunut luonnonvaroja, energiaa, vettä ja polttoainetta sen itse vaatteen materiaalin lisäksi. Siksi minulla ei ole oikeutta luopua siitä vain siksi, etten enää pidä siitä. Paitsi tietysti, jos löydän sille jonkun toisen käyttäjän.

Kirpputoritkaan eivät kuitenkaan ole yksiselitteisen hyvä ratkaisu. Nekin ovat pullollaan vaatteita, joita kukaan ei halua. Vaate on yleensä arvokkaampi alkuperäiselle omistajalleen; heti, kun se viedään kirpputorille, siitä tulee vanha, jonkun toisen, käytetty. Joskus käy hyvin, olen minäkin ostanut kirpputoreilta useita vaatteita, joista on ollut minulle runsaasti iloa ja joita olen käyttänyt ahkerasti vuosikausia.

Olen myös ostanut vaatteita kavereilta. Marjoa autoin aikoinaan muutossa ostamalla häneltä nimellisellä hinnalla ison kasan erilaisia vaatteita. Suurin osa niistä on minulla yhä! Tunika oli lempivaatteeni vuosia, kunnes se kerta kaikkiaan hajosi. Pari takkia, puseroa ja housua on ollut harvemmin käytössä, joten ne ovat yhä tallessa.

***

Mutta nyt niihin Kajaani-muistoihin.

1990-luvun alkuvuodet opiskelin Kajaanissa ja olin Kainuun Kennelpiirin näyttelyohjaaja. Järjestimme kansainvälisiä koiranäyttelyitä Liikuntahallilla. Kainuun Kennelpiirissä oli hyvä tunnelma ja mukavia ihmisiä. Olin piirin varapuheenjohtaja ja olen yhä ylpeä siitä, vaikken enää kennelmaailmaa tärkeänä pidäkään. Kennelpiirit olivat nimittäin tuohon aikaan metsästyskoiraväen hallitsemia, ja niin ollen niiden puheenjohtajisto koostui lähes yksinomaan miehistä. Myös Kainuu oli tietysti perinteisen metsästyskoiravaltaista, mutta silti piirissä vallitsi yllättävän reilu tasa-arvo. Palvelus- ja seurakoiraväki otettiin hyvin joukkoon, ja vuoden päätapahtuma, Tamminäyttely, oli kaikkien yhteinen voimanponnistus. Meillä oli oikeasti hauskaa sekä ennen näyttelyä, näyttelyssä että sen jälkeisissä juhlissa.

Muutin Kainuuseen vuonna 1989, ensin Kuhmoon. Sain osakseni yllättävää arvostusta – en varmasti osaamiseni tai ominaisuuksieni johdosta vaan siksi, että olin työskennellyt Kennelliiton toimistossa 15 vuotta ja tunsin siksi koiramaailman hyvin. Kennelpiirin varapuheenjohtajana olin poikkeus; tietääkseni vain yhdessä muussa kennelpiirissä oli koskaan ollut puheenjohtajistossa nainen.

Kansainvälisen koiranäyttelyn puheenjohtajana sain kuitenkin piirin äijiltä vankkaa taustatukea. He huomasivat epävarmuuteni ja perustivat ”johtotroikan”, johon kuului kolme vanhaa konkaria. Se oli varmasti ihan viisasta. Tamminäyttely oli suuri tapahtuma, Kainuun suurimpia ellei peräti suurin yleisötapahtuma. Rastiviikko saattoi olla suurempi. Tamminäyttely aloitti koiranäyttelyvuoden ja sillä oli erinomainen maine koiraväen keskuudessa.

Oli hauskaa ideoida ja järjestää uutta ja erilaista hyvin toimivalle pohjalle. Meillä oli muun muassa ensimmäinen kunnollinen, näyttävä PM eli ennakkoesite. (Yleensä näyttelyiden PM:t olivat silloin vielä ankeita monisteita, Kajaanin esite oli kaunis ja informatiivinen.) Järjestimme kuljetukset junalta ja bussilta näyttelypaikalle. Ryhmäkilpailuihin kehitimme näyttävyyttä ja kunnolliset juonnot. Näyttelyillallisilla oli ohjelmaa. Yhtenä vuonna ajelutimme tuomarit hevosten vetämillä reillä halki talvisen joenrannan kartanohotelliin.

Varapuheenjohtajuuteni myötä päädyin myös Kainuun Sanomien pääkuvaan, en muista oliko se siihen aikaan lehden kannessa vai etusivulla. Kyse oli uuden palloiluhallin rakentamisesta, kuvassa allekirjoitan sopimusta sen teosta. Pallohalli tosiaan rakennettiin ja näyttelyt siirtyivät Liikuntahallilta uuteen kuplahalliin. Jotain vanhasta tunnelmasta tietysti samalla muuttui. Kuplahalli ei ollut näyttelypaikkana ihan tyylikkään Liikuntahallin veroinen, mutta se oli isompi ja siksi välttämätön. 

Lähdin Kajaanista valmistumisen jälkeen vuonna 1994. Vähän haikeaa se oli. Vielä joitain vuosia kävin ahkerasti Kajaanissa ja muuallakin Kainuussa, mutta pikku hiljaa käynnit vähenivät. Viimekesäinen nostalgiamatka ystäväni Jaanan kanssa oli mahtava elämys, visiitti opiskeluajan tärkeille kohteille. Näimme paljon rakkaita ihmisiä ja paikkoja, vaikka matka oli vain muutaman päivän mittainen. Sellainen reissu peittoaa mennen tullen viikon etelänmatkat.  

Viereinen kuva on selfie, jonka otin itsestäni juuri äsken Hyvä Kajaani –paita päälläni. Yläkuva puolestaan on viikon takaa, kun Lopella vietettiin villapaitojen tuuletuspäivää. Villapaita on 1980-luvulta ja sen on neulonut norjalainen ystävättäreni Grete. Se on todella paksu. Kaulaliinan taas on neulonut Saara. Se on niinkin uusi kuin 2000-luvulta, jos oikein muistan.

***

Tämä oli neljäs postaukseni blogiin. Lassi hoksasi muuttaa asetuksia niin, että nyt kommentointikin onnistuu varmaan ongelmitta. Nimen saa näkyviin, jos on kirjautunut Googleen, mutta nimettömänäkin voi kirjoittaa. Asiattomat poistan, mutta muuten olen kiitollinen kommenteista!