Vietin iltaa koronasairaan kanssa

 Ylläoleva on klikkiotsikko. Totta kuitenkin on, että vietin perjantai-iltaa sellaisen ystäväni seurassa, jolla on todettu koronavirustartunta. Sairas hän olikin, ja poistui seurasta ennen meitä muita. Ymmärsimme väsymyksen ja voimattomuuden.

Mutta en siltikään ole altistunut. En ole karanteenissa, vaan aion ensi viikolla palata normaalisti talvilomalta töihin. 

Selitys on tietysti näissä mahtavissa nykyajan yhteydenpitovälineissä. Millaista olisikaan tämä aika ilman internetiä? Mitä jos ei olisi Facebookia, WhatsAppia, sähköpostia, Messengeriä? Espanjantaudin aikaan ihmisillä ei ollut edes puhelimia!

Mutta nyt. Nyt meillä on kaikki nuo ja sen lisäksi vielä esimerkiksi Meet, Teams, Jitsi, Zoom... Kaikki ovat olleet kovassa käytössä etätyötä tehdessä. Minäkin olen marraskuusta asti hoitanut osan töistäni etäyhteyksin. 

Mutta nyt ei ollut kyse työnteosta vaan vapaa-ajasta. Perjantaina oli taas se pitkään odotettu ilta, jolloin tapasin kaukana asuvia ystäviäni yhteisessä Zoom-istunnossa. Meistä yksi asuu Pohjanmaalla, kaksi Helsingissä, kaksi Vantaalla ja minä täällä Lopella. 

Ja nyt yhteen pääkaupunkiseudulla asuvista oli iskenyt COVID-19. 

Onneksi hän jaksoi kuitenkin tulla seuraamme. Muutaman tunnin hän jaksoi jutustella, me muut jatkoimme puolille öin. 

Ihme olisikin ollut, jos me kaikki olisimme taudilta säästyneet. 

Viimeksi olimme tavanneet fyysisesti tasan vuosi sitten Pohjanmaalla asuvan Saaran syntymäpäivillä. Mikä onni, että sittenkin lähdin tuolloin matkaan, vaikka harkitsin sitä pitkään! Juhlat olivat ikimuistoiset, ja tapasimme myös paljon muita tuttuja. 

Sen jälkeen emme ole tavanneet -- paitsi Zoomin välityksellä. 

Tosin pohdimme jälleen kerran tuon vuodentakaisen reissun jälkiaikoja. Tuolloin mitään rajoituksia ei vielä ollut ja koronavirusta oli raportoitu vain muutama tapaus. Koko matkan aikana läpi Suomen näin yhden ainoan ihmisen, jolla oli maski. Se oli Tampereen asemalla, aasialaisen näköinen nainen työnsi lastenrattaita maski kasvoillaan. 

Mutta juhlien jälkeen sairastui meistä moni. Myös minä olin kipeänä, vaikken yleensä sairasta flunssiakaan. Olin jonkin aikaa poissa töistä ja kävin sitten myös terveyskeskuksessa sairaanhoitajan tarkastettavana. Tuolloinhan ei mitään rutiininomaisia koronatestauksia vielä ollut, mutta eikähän hän sittenkin olisi osannut epäillä koronaa, jos siihen olisi ollut mitään syytä. Todennäköisesti meillä oli jokin ihan muu virus. Tartunta ei kuitenkaan olisi ollut mahdoton, sillä samassa junassa matkusti myös suoraan Itävallasta tulossa ollut riehakas lasketteluseurue. 

Ei enempää koronasta! Piti kirjoittaa etäyhteyksistä. Niitä kiitän, vaikka tiedän ensi viikon opetustunneista tulevan jälleen rankkoja. Onneksi olen vähentänyt työtuntejani, joten kyllä minä jaksan. Hyvin jaksan.

* * *

Asumme Sinervänniemellä, jonka toinen reuna rajautuu Sinervä-nimiseen järveen. Kävin eilen sen vastarannalla katsomassa erään ranta-asukkaan omaa jääveistospuistoa. Olipa upea! 

Hän siis harrastaa avantouintia, ja tehdessään avantoa hän tietysti joutuu sahaamaan jääpalat irti. Ne ovat tänä talvena olleet yllättävän paksuja - luulin, että jää on ollut täällä päin ohutta. Sen sijaan, että hän jättäisi jäälohkareet jäälle, hän vetää (raahaa! Painavin oli kuulemma 75-kiloinen!) ne lumikolalla ylös pihaansa ja muovailee niistä patsaita. Tätä hän on tehnyt jo useana vuonna. 

Nyt vain on ollut niin monta lämmintä päivää, että patsaista ei enää ole paljon jäljellä. Ensi viikolla on tiettävästi tulossa taas kylmää, mutta tuskinpa uusia paksuja jäitä enää ehtii muodostua.