Läksyä ja tuntiharjoittelua

Olen useita vuosia ollut mukana kirjoittajapiirissä täällä Lopella. Välillä olen kokeillut muitakin kirjoittajaryhmiä, mutta mikään ei ole vetänyt vertoja Lopen ryhmälle. 

Olen itsekin Lopen opiston tuntiopettaja, joten ryhmiin osallistuminen on luontevaa. Taidan olla kansalaisopistotyyppiä, opiskelen monissa eri ryhmissä tai osallistun niihin muuten. Käyn joogassa, muissa hyvinvointiryhmissä ja luennoilla. Pisimpään ja ahkerimmin olen osallistunut Outi Uotilan vetämään kirjoittajaryhmään. 

Ryhmän jäsenistä on tullut ystäväporukka ja kurssi-illoista tapaamisia, jossa itketään ja nauretaan, puhutaan asiaa ja muistellaan kunkin omia, ainutlaatuisia elämiä. Outin antamat tehtävät ovat usein liittyneet osanottajien omaan henkilöhistoriaan, aika harvoin tehtävät ovat mitään teknisiä harjoituksia. 

Eilen oli jälleen kokoontuminen, etänä tottakai. Se oli itselleni tämän viikon kahdeksas etäyhteystapaaminen, mutta hyvin jaksoin. Outi oli antanut meille etukäteen kaksi tehtävää valittavaksi. Useimmat valitsivat muistelutyyppisen tehtävän, itse otin tällä kertaa runoanalyysin, ehkä aikaa säästääkseni. Välillä tunnen itseni niin kiireiseksi tai olen yksinkertaisesti niin laiska, etten jaksa tehdä kotitehtävää ollenkaan. Nyt runo tuntui sen verran kiinnostavalta haasteelta, että tartuin siihen viime tingassa ja sain kotitehtävän tehtyä. 

Runo oli minulle pieni, hauska arvoitus. Miten monta viittausta tunnettuihin suomalaisiin runoihin siitä löydän? Osa oli ilmiselviä, mutta jäin koettamaan, josko vielä jotain löytyisi. Ajattelin, että olisin voinut täyttää myös analyysini erilaisilla runo- ja kirjallisuuslainauksilla, mutta siihen ei aika riittänyt. Tein sen minkä ehdin. 

Tuntityönä saimme tällä kertaa analysoida lehtikuvaa. Siis harvinaista kyllä, kaksi analysointitehtävää samalle päivälle. Ei haitannut yhtään. Kuvan tarkastelukin osoittautui  yllättävän hauskaksi tehtäväksi. Aikaa oli vain varttitunti, mutta koneellahan on nopeaa kirjoittaa. Hain makuuhuoneesta Hesarin kuukausiliitteen ja otin kuvan, joka sattui osumaan silmiin. 

Liitän molemmat tekstini tähän perään. Okei, käyn ottamassa kuvan myös siitä kuvasta. Tämä onkin viimeinen kuva, jonka vanhalla kamerallani otan. Ostin nimittäin tänään uuden kameran. 

****
Vieressä on nyt se kuva, jonka äkkiä lehdestä poimin. 

Tehtävänanto: Selaa jotain lehteä kotonasi, tai kirjaa, jossa on kuvia. Valitse yksi kuva. Älä käytä etsimiseen kauaa, äläkä välitä, mihin aiheeseen tai juttuun se liittyy.

Kirjoita kuvasta parilla lauseella asia tai kohta, joka on

a) keskeisin kerronnalliselta kannalta
b) tekninen hienous
c) epäonnistunut kohta
d) mielenkiintoinen lisä
e) käsittämätön
f) kaunis

Lopuksi kirjoita kuvalle uusi kuvateksti. Aikaa on kaikkiaan n. 15 minuuttia

Valitsin HS:n Kuukausiliitteestä sivulta 43 pienen kuvan, joka liittyy Pete Parkkosen isoisän etsintään ja löytämiseen television Sukuni salat –ohjelmasarjassa. Kuvateksti lehdessä: ”Pete Parkkonen isänsä Kari Parkkosen kanssa Tanssii tähtien kanssa –finaalissa vuonna 2014."

Kuva on valittu tuohon pitkään lehtijuttuun varmasti siksi, että myös Pete Parkkosen isä Kari on olennainen jutussa. Kysehän on nimenomaan hänen isästään, jota ohjelmasarjassa etsittiin. Tarina tai itse tapaus oli erittäin mielenkiintoinen, isä eli isoisä löytyi ja osoittautui menestyksekkääksi muusikoksi. Hän oli eteläamerikkalainen, ja sekä hänen pojassaan että pojanpojassaan on häneen viittaavat vahvat ulkonäölliset piirteet. Se näkyy tässäkin kuvassa. Lisäksi kuva ilmentää isän ja pojan läheisiä suhteita sekä sitä, että Pete todellakin on julkisuuden henkilö.

Kuva on mitä todennäköisimmin ammattikuvaajan ottama, vaikka se on ilmeisen spontaani. Se on hyvin onnistunut kuva, se toimii sekä teknisesti että tarinallisesti. Isä ja poika halaavat toisiaan ja kaikesta välittyy ilo sekä myös riehakas tilanne, vaikka tausta onkin rajattu kuvasta pois. Kuva on hyvin tiukasti rajattu, todennäköisesti jälkikäteen, siinä näkyvät vain nämä kaksi henkilöä, heidän iloiset kasvonsa ja toisiaan halaavat kädet. Taustalla näkyy vain voimakkaita valoja.

Epäonnistunut kohta on vasemmassa alanurkassa jokin, mikä näkyy, mutta josta ei saa selvää. Jos kyse olisi muunlaisessa käytössä olevasta kuvasta, se todennäköisesti olisi teknisin keinoin piilotettu eli tummennettu näkymättömiin.

Mielenkiintoisen lisänsä kuvaan antaa se, että Pete Parkkosella on suuri afrokampaus, joka näkyy hyvin, kuten myös hänen käsivartensa tatuointi. Isän hellän puristava ote pojan olkapäästä on juuri kuvan kultaisessa leikkauksessa.

Käsittämätöntä kuvassa on etualalle väkisinkin jääneet isän harottavat sormet. Ne kuitenkin vain lisäävät kuvan spontaania luonnetta, ilman niitä kuva voisi olla turhan asetelmallinen.

Kaunista kuvassa on paitsi nuo kauniit miehet myös heidän välisensä suhde sekä tuo riemu, joka kuvasta välittyy.

Yllättävää on se, miten tarkemmalla tarkastelulla kuvasta voi saada niin paljon enemmän irti. Olin nähnyt tuon kuvan lukiessani jutun, mutta se ei ollut kiinnittänyt minun huomiotani mitenkään erityisesti. Olin sivuuttanut sen lähinnä kuvana, jossa näkee myös sen, miltä näyttää tuo Peten ja isoisän väliin jäänyt linkki – siis isä Kari.

Tämän hetken sanomalehti- ja ehkä aikakauslehtikuvienkin valintaan ja olemassaoloon vaikuttaa paljon tämä maailmantilanne. Enää laatulehtikään lähetä jokaista kuvaa ottamaan omaa valokuvaajaansa, vaan kuvituksessa turvaudutaan hyvin usein kohteiden kotiarkistoihin. Joskus myös käytetään haastateltavan itse ottamia kännykkäkuvia tai jopa videoyhteydestä kaapattuja kuvia. Minusta se ei ole ollenkaan huono asia, jos se myös vähentää liikkumista eli kuvaajan lähtemistä autolla tai jopa lentokoneella vain yhden kuvan ottoon. Joskus se myös lisää kuvien autenttisuutta ja lehtikuvien moninaisuutta ylipäänsä.

Uusi kuvateksti: Pete Parkkosen ja hänen Kari-isänsä välit ovat läheiset ja lämpimät. Isoisää ei kuvaan enää saada. 

****

Ja sitten se runo, tai loruhan se pikemminkin on. 

Se on osa runosta Rantariimini. Kirjoittanut Runohiiri. (Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä) (Sori pallukat, ne eivät kuulu asiaan, mutta en nyt äkkiä keksi, millä saisin ne pois tässä ohjelmassa.)

• 1. Järvenselkää
• uiskentelee uikku.
• Pinnan rikkoo
• kalaparvi, muikku.
• 2. Yksin oon, minä hiiri,
• ruohojen keskellä yksin.
• Pöllöpari oksallaan
• tuijottaa vieretyksin.
• 3. Yhtä kotonaan 
• on hiiri kissan suussa
• kuin on hauki,
• joka laulaa puussa.
• 4. Kultainen juusto!
• Metsän yllä täysi kuu.
• Tukeva puusto.
• 5. Metsän seinä
• vihreä ovi.
• Ihminen siitä
• ei sisään sovi.
• Niin kuin heinä
• kaatuu seinä.
• 6. Yksinkukkulalla loistaa
• Satupuu.
• Sen oksat, yli metsän
• kurottuu,
• kun hohtaa kuu,
• kun hohtaa kuu.
• Sen varjoon moni kukka
• lakastuu. 

Kas, perin erikoinen runo: lapsille kenties tarkoitettu, eikä ehkä sittenkään.

Heti oitis runosta pelmahtaa esiin kokonainen kuolleiden runoilijoiden seura. Siellä on Koskenniemi, Hellaakoski, Leino ja nuorimmaisena vielä Rasakin. Viita kurkistelee pariinkin otteeseen, ja jos tarkkaan katsoo, voi olla näkevinään myös itsensä Pohjanpään ja Haavion.

Niinpä runo sitten poukkoileekin näiden herrojen tahdissa sinne sun tänne. Tai eipä tahdissa lainkaan, vaan epätahdissa riimistä ja tunnelmasta toiseen. Se tuo hauskoja oivalluksen elämyksiä ja löytämisen riemua ja antaa välillä mahdollisuuden syvällisiinkin ajatuksiin. Kuluneet kielikuvat sitten mätkähdyttävät juustokuusta ruohikkoon.

Nautinto ja ilo tämä Suomen luonto meille on. Minkäs teet, kun koko luonto kaikkine vuodenaikoineen on yhtä runoa. Sen lyyrisyys ja kauneus on kuvattu sanoin niin monesti: ne säkeet ovat meille tuttuja ja ah, niin rakkaita. Ei luonto saakaan muuksi muuttua! Ja jos et onneksesi vielä ole kuuttakymmentä vuodenkiertoa täällä tätä kaikkea tutkaillut, voi havainnoista monikin olla sinulle vielä uusi ja ennen kokematon. Elät ne vahvasti ja kun luet sata vuotta sitten kirjoitettuja tekstejä, havaitset, ettei ihminen ole sadassakaan vuodessa saanut luonnosta muuttumaan sitä, mikä siinä parasta on.  

Miksi, oi miksi emme siis kierrättäisi vanhoja riimejä? Jos se pysyy päällä, se on yhä käyttökelpoinen. Voit yhdistellä sen osia hieman uusin tavoin, voit täydentää niitä jollain uudella asusteella tai korulla, voit kohottaa helmaa tai muodistaa detaljeja – perusta pysyy.

Suomen kieli, Suomen mieli, nouse, lennä kaikumaan!

Ja niitä tunnelmia sitten? Kyllä, tunnelmasta toiseen säkeet meitä heittelevät, estoitta ja säälimättä. Runoilija tuntuu ottaneen, mitä eteen on sattunut tulemaan, joten meidänkin on hypittävä laidasta laitaan. On rauhaa, on yksinäisyyttä. Äkkiä edessä on uhkaa ja pelkoa, ja pian jälleen hilpeyttä. Kohtaamme myös luonnon tuhoa, ihmisen ja luonnon ristiriitaa, mutta jälleen lopussa on edessä haikeus ja suru.

Runoviitteitä:

Koskenniemi: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin

Hellaakoski: Nous hauki puuhun laulamaan

Lauri Viita: eläinrunot + Kun olen kuollut

Eino Leino: Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysikuu

Risto Rasa: Metsän seinä on vihreä ovi

Mahdollisesti myös: Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä

Kasimir Leino, Lauri Pohjanpää, Martti Haavio

Kirsi Kunnas: Satupuu