Marraskuu.
Mitä oivallisin aika luopumisen harjoitteluun.
Päivät ovat lyhyet, valoa vähän. Sade putoilee pisaroina veteen ja maahan, valuu räystäiden nurkista ja vaatii suojautumaan. Kahlaan lehdissä ja kuljetan jaloissani mutaa sisään.
Sopivasti eteen tuli mahdollisuus tarjoutua haastateltavaksi psykologian opiskelijalle. Aiheena oli työelämäpolku, opiskelija oli minulle ennalta tuntematon. Neljä tuntia keskustelimme - tietysti lähinnä minä puhuin, hän kuunteli ja kyseli välillä.
Keskustelu oli kovin antoisaa, kuten olin arvannutkin.
Haastattelija vakuutteli samaa; hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut siitä, millainen elämäni on ollut ja miten sen olen kokenut. Nuorimies opiskeli selvästi oikeaa alaa itselleen, niin kiinnostunut hän oli ihmisestä, ventovieraastakin.
Moni kysymys vaati minulta pohdintaa ja avasi asioita uudella tavalla.
Hän sai minut miettimään muun muassa sitä, ovatko kuluneet 48 vuotta olleet minulle työura vai sopisiko kenties hänen käyttämänsä termi työelämäpolku paremmin. Ura vai polku - mikä on ero?
Onko polulta helpompi poiketa syrjään?
Onko ura syvempi ja ennalta määrätympi?
Haarautuuko polku eri suuntiin, onko urassa vähemmän vaihtoehtoja?
Kulkeeko polku metsässä ja ura ennemminkin tiellä?
Valitsen metsän.
Keskustellessamme huomasin muun muassa sen, että olen aina ollut huono päästämään irti asioista. Jätän mielelläni oven auki ja jalan oven väliin, se on toistunut niin työpaikan vaihdoksissa kuin ihmissuhteissakin.
Nyt harjoittelen irti päästämistä. Tämä syksy on luopumisen syksy useallakin tavalla. Yritän nyt osata luopua kunnolla jäämättä roikkumaan. Uudesta on kuitenkin aina seurannut jotain hyvää elämässäni, vanhasta irrottautuminen ei ole ollut pahasta. Olen pelännyt päästää irti, mutta kun irrottautuminen on tapahtunut, siitä on seurannut vain hyvää. Muistot silti jäävät.
Marraskuun harmaus ja autius sopii tähän tunnelmaan.
Pisarat ovat kauniita. Kyynelpisaratkin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!