En ole erakko

Joskus siskoni sanoi, että me kaikki Salinit olemme erakoita. Mutta en minä kyllä ole. Oikeasti kaipaan ihmisten seuraan.

Jonkinlainen kiinnostus erakkouteen minulla on, olihan ensimmäisen kirjoittamani romaaninkin innoittajana erakko. Tosin hänkään ei enää kirjan lopussa ole täysi erakko.

Tietysti tarvitsen myös yksinoloa, paljonkin. Mutta liika on liikaa. Täällä syrjässä asuessamme yksinolosta saa usein tarpeekseen. On tietysti Lassi, mutta kun olen pari viikkoa ollut pelkästään Lassin seurassa, alan kaivata muitakin. 

Kirjoittaminen on minulle yhteydenpitoa ihmisiin. Siksi olen ollut niin aktiivinen Facebookin käyttäjä, siksi aloin pitää blogia. Facebookissa viestintä on nopeaa, eivätkä ihmiset usein jaksa pitkiä tekstejä. Ajattelin, että blogissa saan kirjoittaa niin pitkään kuin tahdon.

Blogini täytti juuri kaksi vuotta. Olen näiden kahden vuoden aikana julkaissut 373 tekstiä. Lukijoita on ollut kaikkiaan runsaat 63300. Tai siis ”lukijoita”, enhän tiedä, moniko on vain klikannut blogia tai päivitystä ja poistunut saman tien. Kommentteja olen saanut vajaat tuhat, mutta iso osa niistä on omia vastauksiani kommentoijille – ehkä jopa puolet, sillä yritän aina vastata kaikille, jotka ovat jotain kommentoineet.

Valitettavasti moni jättää kommentoinnin sikseen ehkä yritettyään. Oman nimen saaminen näkyviin ei kaikilta onnistu: silloin he usein jättävät kirjoittamatta kokonaan. Olen kyllä yrittänyt opastaa laittamaan nimen vain viestin perään, se käy ihan hyvin niinkin. 

Suhtautumiseni näihin sähköisiin yhteydenpitovälineisiin on ristiriitainen. Ainakin olen huomannut, että ne eivät pysty korvaamaan todellisia kohtaamisia. Lisäksi minulla on taipumus jäädä liikaa odottamaan yhteydenottoja, vastauksia kommentteihini ja muita reaktioita. Toisaalta niitä kuitenkin tulee sähköisesti enemmän kuin jos jäisin odottamaan todellisia kohtaamisia: puhelinsoittoja, käyntejä tai edes paperisia kirjeitä tai kortteja.

Ani harvoin kukaan soittaa ihan muuten vain, kuulumisia kyselläkseen tai jutustellakseen. Useimmat soitot koskevat joitain yhdistysasioita. On sekin kohtaamista, mutta ei kovinkaan henkilökohtaista.

En itsekään uskalla nykyisin soittaa oikein kenellekään. Pelkään häiritseväni. Jopa ne yhdistysasiat hoidan yleensä sähköpostilla tai muilla viesteillä. Nytkin olen pari viikkoa koonnut rohkeutta soittaakseni muutaman tärkeän puhelun. Muutaman kerran olen jo uskaltanut näpyttää numeron, mutta nämä ihmiset eivät ole olleet tavoitettavissa ja asia on jälleen siirtynyt. Koko ajan se kaihertaa mieltä.

Kun kuluu pitkä aika ilman liveyhteyksiä ulkomaailmaan, alan miettiä, mikä minussa on vikana. Tai siis: mikä kaikki minussa on vikana. Miksi seuraani ei haluta? Joskus päästän pelkoni näkyviin. Yhden ystäväni kanssa se johti välirikkoon; hän ei ymmärtänyt itsesyytöksiäni ja itseni väheksyntää. Sen jälkeen emme ole olleet tekemisissä.

Eilen kirjoitin kolme kirjettä ja kaksi korttia ja laitoin ne postiin. Ilahdun itse kirjeistä ja korteista, toivon että nämäkin vastaanottajat ilahtuvat. Milloin itse sain viimeksi oikean kirjeen? Milloin sinä sait? 

Viime viikonloppuna esitin Facebookissa sadoille kavereilleni avoimen kutsun tulla meille syömään. Ajattelin, että ehkä jotakuta kiinnostaisi käväistä, tarjolla oli sentään kokin valmistamaa ruokaa ensiluokkaisista raaka-aineista. Arvaatte kyllä: ei kukaan tullut. Eivät kai ihmiset ylipäänsä enää käy toistensa luona.  

Eipä kukaan joudu minulta kuulumisia kysymäänkään, kun kerron kysymättä kaiken Facebookissa ja blogissani. Toisaalta: kiinnostaako ketään? Jos en päivittäisi somea tai blogia, kauanko kestäisi ennen kuin joku heräisi miettimään, olenko yhä elossa? Varmasti kauan. Kuukausia, vuosia?

Elossa olemisesta puheen ollen: tein viime viikolla ylimalkaiset hautajaissuunnitelmat kuolemani varalle ja kirjasin ylös ne ihmiset, joille pitäisi ilmoittaa. Ne löytyvät nyt täältä tietokoneelta. Tärkeimmät ohjeet koskivat keskeneräisen kirjani julkaisemista. Olen tehnyt niin paljon työtä kirjan eteen, etten haluaisi vaivannäön valuvan hukkaan, jos kuolen ennen aikojani. Koska itse olen kiinnostunut kirjan aihepiireistä ja taustafaktoista, uskon kokoamieni tietojen olevan kiinnostavia monelle muullekin.

En ole aikeissa kuolla, mutta me kaikki tiedämme, että viimeinen päivä voi tulla kenelle hyvänsä milloin vain. Muutama ihminen on ympäriltäni viime aikoina kuollut, ja pari viikkoa sitten hautajaisissa käydessäni mietin, että ihmisen pitäisi saada itse suunnitella omat hautajaisensa. En suunnitellut niitä mitenkään tarkasti, jotta en aiheuttaisi turhaa vaivaa, mutta yritin kirjata muutaman asian, jotka minulle sopivat ja jotka toivottavasti helpottavat järjestelyitä. Muutaman musiikkitoiveenkin esitin, joskin harmittaa, ettei saa itse olla kuulemassa.

Jos kuolen ennenaikaisesti, myös kirjani päähenkilö kuolee. Olen tämän lopetuskappaleen kirjoittanut valmiiksi. Toivottavasti sitä ei tarvita.

Jos nyt joku tahtoisi kysyä minulta, miten voin, voin taas vastata kysymättäkin: voin oikein hyvin. Minulla ei ole mitään hätää, elelen rauhassa Lassin ja koirien kanssa täällä Solstrandissa. Suurin osa ajasta kuluu kirjan kirjoittamiseen ja kunnon ylläpitoon, käymme pari kertaa viikossa salilla, kerran viikossa joogassa, lisäksi käyn epäsäännöllisesti monilla muilla etä- ja livekursseilla. Niin että ei niitä hautajaiskukkia vielä tarvitse tilata (enkä muutenkaan välitä kukkalaitteista haudalla, lahjoittakaa mieluummin kodittomille koirille tai johonkin muuhun hyvään tarkoitukseen).

Mutta olisi kyllä kiva tavata ennen kuin on myöhäistä.