Puhetta kirjoista ja kirjoittamisesta Meerin kanssa Syrjässä

Kesällä Meeri Lindfors haastatteli minua Syrjän talossa. Aiheena oli melko vastikään painosta tullut romaanini "Ida, yhteiskoululainen". Tai oikeastaan aiheena oli kirjoittaminen ja kirjat ylipäätään.

Sain kysymykset etukäteen, joten ne ovat minulla sähköisesti. Vastauksia ei ole, mutta yritän muistaa, mitä tuolloin Meerille vastasin. Voi tosin olla, että vastaan nyt vähän eri tavalla kuin tuolloin.

Meeri: Tutustuin Marikaan syksyllä 2016. Lopen Opiston kirjoittajaryhmä sai joukkoonsa uusia, vereksiä voimia. Marika on minun lasteni ikäluokkaa eli 1960-luvulla syntyneitä. Silloin ei vielä synnytty kännykkä kädessä, mutta synnyitkö sinä, Marika, kynä kädessä?

Marika: En usko. Aloin kyllä hyvin nuorena lukea, ja kuulemma 7-vuotiaana toimitin Salinin sanomia. En muista sitä itse, lehtiä oli useita. Aloin myös kirjoittaa erilaisia kirjoja, mutta eiväthän ne koskaan valmistuneet. Siihen aikaan ei koulussa tehty lehtiä saati kirjoja, eikä sellaiseen kirjoittamiseen kukaan kannustanut.

Meeri: Miksi kirjoitat?

Marika: Kirjoittamista on niin monenlaista, että syitäkin on monia. Kirjoitan lehtijuttuja, päiväkirjatyyppisiä tekstejä, blogia, kirjeitä, somepäivityksiä, kirjoja... Olennaisin syy on kai se, että olen huono puhumaan. Kirjoittaessa ehtii miettiä, mitä sanoo ja miten sen sanoo. Siksi olen opetellut kirjoittamaan. Saattaa sitä silti välillä myös kirjoittaa, mitä sattuu, harkitsematta.

Meeri: Mikä on hienointa kirjoittajan/kirjailijan työssä?

Marika: Eiköhän se ole se uppoutuminen toiseen maailmaan, eri aikaan tai paikkaan tai tilanteeseen kuin missä oikeasti elää. Toisaalta se tarinan kehittely ja pyörittäminen mielessä on raskastakin. Ehkä parasta on sittenkin hyvän palautteen saaminen. On ihanaa saada kuulla, että on pystynyt antamaan ihmisille jotain merkittävää: nautinnollisen lukukokemuksen tai jotain arvokasta tietoa, ja saanut ihmisen eläytymään johonkin sellaiseen, mikä itselleni on merkityksellistä.

Meeri: Mikä mielestäsi on kirjan tarkoitus yleensä? 

Marika: Kirjalla voi olla monenlaisia tarkoituksia. "Makasiini - maallemuuttajan tarinoita" on etupäässä tietoteos, ja niiden kohdalla tiedon jakaminen tietysti on keskiössä. Mutta kyllä romaaneissakin on olennaisena mukana tiedon välittäminen. Tunnistan ja tunnustan, että minussa asuu pieni kansanvalistaja, opettaja. "Lähteen rannalla elämää" kirjoittaessani ajattelin nimenomaan kouluikäisiä ja halusin välittää heille tietoa siitä, millaista oli elämä ennen vanhaan: esitellä tapoja, esineistöä, ajankuvaa ylipäätään. Samalla kuitenkin halusin tarjota eläytymispintaa ja tunnekokemuksia. Nyt kustantajan toiveesta tuleva laajennusversio on viihteellisempi.

Meeri: Minkälaista kunnianhimoa sinulla liittyy kirjoittamiseen?

Marika: Ainakin olen tosi tarkka siitä, että minua ei saada kiinni virheistä tekstissä. Jokin kirjoitusvirhe tai vastaava varmaan jokaisesta kirjasta löytyy, mutta periaatteessa olen tarkka myös kielestä. Se tulee kuitenkin melko luonnostaan, olen kirjoittanut ja opiskellut niin paljon. Mutta kun kirja sijoittuu historiaan, se vaatii valtavaa taustatyötä. Kaikissa pikku yksityiskohdissa yritän olla tosi tarkka - ja olen iloinen, jos nämä pikku yksityiskohdat myös huomataan. Tarkkuus tekee kirjoittamisesta työlästä ja joskus se vaikuttaa sisältöönkin: vältän kirjoittamasta jotain, mistä en ole varma, ja siksi joskus asioita pitää kiertää.

Meeri: Miten tärkeä unelma kirjan kirjoittaminen on sinulle ollut?

Marika: En oikein tiedä onko se ollut unelma. Ehkä ensimmäinen kirja oli enemmänkin päähänpisto, ja sitten saamani palaute innosti jatkamaan. Makasiini taas lähti oikeastaan olemassa olevien tekstien kokoamisesta yhteen, halusin että ne eivät olisi kertakäyttötavaraa. Mutta kirjan teko vaati sitten yllättävän paljon lisää kirjoittamista.

Meeri: Mikä kolmesta teoksestasi on sinulle merkittävin?

Marika: Kyllä sen täytyy olla "Lähteen rannalla elämä". Se on kaikkein kaunokirjallisin ja siinä on eniten tunnetta. Lisäksi se oli ensimmäinen ja siksi tärkeä.

KIRJAN TEKOPROSESSI

Meeri: Onko idean pohtiminen, löytäminen ja valinta hauskinta aikaa?

Marika: Jokaisessa työvaiheessa on oma ihanuutensa ja omat kamaluutensa. Sitä en ole koskaan ymmärtänyt, että joku etsii ideaa tai jopa sanoo, ettei keksi mitään kirjoitettavaa. Jos ei ole mitään kirjoitettavaa, ei kai kannata kirjoittaa ollenkaan! Minulla kaikki kirjat ovat syntyneet aihe edellä - ne on vain pitänyt kirjoittaa. Se ei tarkoita sitä, että kirjat olisivat olleet valmiina päässä, kyllä niitä on pitänyt pyöritellä ja pohtia pitkään ja kovasti. Ei se aina pelkästään hauskaakaan ole.

Meeri: Materiaalin keruu on sekin kirjailijan elämää. Onko materiaalin keruu mukavaa työtä? Voiko siinä vaiheessa jo jotakin mennä pahasti pieleen?  

Marika: Se on mukavaa mutta myös raskasta. Aina tietoa ei löydy, ja toinen ongelma on tiedon runsaus. Asioiden pitäminen koossa ja muistissa on rankkaa. Muistilappuja on siellä täällä ja usein kateissa. Kirjoitin kyllä pitkiä faktatiedostoja eri aiheista, mutta niissäkin pitäisi muistaa, mitä missäkin on, mistä tieto löytyy tai mitä tietoa ylipäänsä onkaan löytynyt.

Lähteen rannalla elämä -kirjan taustalla on kansalaissota. Se ei tekstissä näy juuri ollenkaan, ja silti jouduin paneutumaan siihen aika tavalla. Olen kuunnellut ja lukenut valtavan määrän kauheuksia, eikä se tosiaankaan ole pelkkä nautinto. Mutta onhan hienoa saada kerrytettyä tietoa ihan itsellekin. Tiesin kansalaissodasta mielestäni suhteellisen paljon jo valmiiksi, mutta kirjoja varten olen jaksanut paneutua aiheeseen enemmän kuin muuten olisin jaksanut.

Meeri: Kirjasi Lähteen rannalla elämä ja Ida, yhteiskoululainen sijoittuvat vuosiin 1923 – 1927.  Siirrät kirjoissasi lukijan hienosti tuohon aikakauteen. Olet ollut tosi motivoitunut taustatyön tekemiseen. Ida, yhteiskoululainen -kirjan taustatiedoissa on luetteloitu 38 historiallista henkilöä ammatteineen. Taustafaktoista, jotka eivät selviä suoraan kirjaa lukemalla, olet tehnyt lukijoita ajatellen lyhyet selostukset. Kirjallisia lähteitä on yli 50 ja haastateltuja henkilöitä parikymmentä. Teitkö taustatyötä samassa tahdissa kirjoittamisen etenemisen kanssa? 

Marika: En. Tein ensin lähes täysipäiväisesti taustatyötä ja sitten vasta aloitin kirjoittamisen. Mutta kirjoittaessa joutui tämän tästä paneutumaan johonkin, jota ei ollut hoksannut selvittää aiemmin. Onneksi nykyään on netti kirjojen, vuosikertomusten ja kirjastojen lisäksi.

Meeri: Entä valokuvat, jotka kirjassa niin hyvin vahvistavat ajankuvaa ja tunnelmaa, miten kauan niiden löytymiseen ja valintaan kului aikaa?

Marika: Ensiksihän kirjaan piti tulla piirroskuvitus. Ajatuksena oli sellainen anttitanttumainen (Fallesmannin Arvo) tai ilonwiklandmainen (Vaahteramäen Eemeli) kuvitus, joka olisi ollut ihana sekin. Kuvittajan kanssa oli jo käyty dialogia, mutta hän ei sitten kuitenkaan muilta töiltään ehtinyt. Jälkikäteen ajatellen se oli onni, sillä se olisi ollut meille molemmille valtava työ. Isojen kuvien lisäksi suunnitelmissa oli pienet "hengähdyskuvat" vanhoista esineistä.

Valokuvien käyttö piirrosten sijaan tietysti myös muokkasi sitä yleisvaikutelmaa ja tunnelmaa, joka kirjassa on. Piirroksien ei olisi ollut tarkoitus tehdä kirjasta lastenkirjaa, ei todellakaan, mutta ne olisivat kuitenkin tehneet sitä mielikuvituksellisemmaksi, vähemmän realistiseksi kuvaukseksi ajastaan.

Museon autenttiset valokuvat olivat Mikko Ranta-Huitin idea ja siitä kiitän! Kuvien valinta ei ollut työlästä ollenkaan, museoamanuenssi Janne Viitala ja museonjohtaja Tommi Kuutsa olivat tosi hyviä yhteistyökumppaneita. Kirjan julkkarithan olivat myös Karkkilan ruukkimuseolla, joka oli niille täydellinen miljöö.

Meeri: Onko sinulla kirjoittamisessa viikko- tai päivärytmiä tai onko kirjoittaminen puuskittaista? 

Marika: Kun olen kirjoittamassa määrätietoisesti, olen asettanut itselleni jonkin takarajan, ja silloin kirjoitan säännöllisesti lähes päivittäin.

Meeri: Syntyykö ensin raakaversio ja sitten toinen ja kolmas kirjoitus/hiontakierroksia?

Marika: Hion koko ajan kirjoittamisen ohessa. En siis niin, että kirjoittaisin loppuun ja aloittaisin hionnan alusta, vaan luen ja muokkailen koko ajan jo tehtyä tekstiä. Kirjoitan paljon päässäni, jopa yksittäisiä lauseita myöten, eli teksti on usein suunniteltuna jo ennen kuin sen naputan koneelle. Ei kuitenkaan aina. Välillä kirjoitan spontaanisti ja saatan myöhemmin ihmetellä, että "kirjoitinko minä tuollaistakin?".

Teen myös paljon listauksia ja kaavoja, jotta saan kirjan rakenteesta tasapainoisen ja toimivan. Asioita voi joutua heittämään paikasta toiseen, usein lisäämään jotain tai poistamaan. Myös valokuvien käyttö vaati suunnittelua, siis sen suunnittelua, että mihin mikäkin kuva tulee ja että kuvia on tasapuolisesti eri kohdissa kirjaa. Vaikeus oli tietysti se, että talvikuvia ylipäänsä on paljon vähemmän saatavilla kuin kesäkuvia, ja Idan kouluvuosihan ajoittuu pitkälti talveen.

Meeri: Kun aineisto oli koossa, muuttuiko ”virkamiestyö” taiteilijan työksi? Kehittyykö tarina vähitellen pääsi sisällä? Tunnetko silloin luomisen iloa?

Marika: Kyllä tiedon kokoaminen ja asioiden suunnittelu ja muokkaustyökin on luovaa työtä. Joskus se voi olla sitä jopa enemmän kuin itse tekstin naputtelu. Puhumattakaan tietysti taittovaiheesta, silloin ainakin tunsin luomisen iloa yhdessä graafisen suunnittelijan kanssa - jos kohta väsymystä, turhautumista ja joskus suoranaista raivoakin!

Meeri: Olet luonnonystävä ja kiinnostunut historiasta. Se näkyy kirjoituksissasi. Olet myös eläinrakas, olen kuullut sinun joskus sanovan, että tulet eläinten kanssa toimeen ja ymmärrät niitä paremmin kuin ihmisiä.

Marika: Niinkö? En muista sellaista. Vaikka kyllä ihmisiä kieltämättä on vaikea ymmärtää välillä – mutta niin on eläimiäkin!

Meeri: Kun ajatellaan vaikka nykyaikaa, sitä mitä maailmassa tapahtuu, niin henkisesti pahat täällä ”syövät ja tappavat toisiaan”. Hyvien määrä pitäisi saada kasvamaan. Olet kirjoihisi valinnut hyviä ihmisiä? Ja kiitos, että kirjasi sisältävät valoisuutta ja toivorikkautta.

Marika: Kiitos tuosta. Se on ollut tietoinen valinta. En tahdo tuoda ihmisille pahaa mieltä kirjoillani, en näe siihen mitään syytä. Olen kyllä yrittänyt kuvata ihmisiä realistisesti niin, että heissä on monenlaisia piirteitä, ikäviäkin. Onhan Idakin välillä kateellinen, jaksamaton, koti-ikäväinen, surullinen… Äiti on ankara, väsynyt, välillä pelottava kuten opettajatkin. Juho Salin on hyvä ihminen, mutta hän on pelokas ja ihmisarka. Mutta totta on, että mitään varsinaisesti pahaa ei tapahdu, siihen lukija voi luottaa. Maailmassahan oikeasti on myös paljon hyvää. Mitenkäs se Illuusia Pessille sanoikaan - jotain senkaltaista että koska sekä paha on totta että hyvä on totta, niin miksi emme vain keskittyisi siihen hyvään?

KUN KIRJA ON VALMIS JA TULLUT PAINOSTA

Meeri: Mitkä ovat tunteesi ja tunnelmat ilmestymisen jälkeen?

Marika: Kirjan saaminen valmiiksi on tietysti iso ja valtavan tunteikas asia, ainakin itsellä. Silloin hämmästyttää, jos kaikki muut eivät pidäkään sitä isona juttuna. Vaikka kyllä minulla onneksi on ollut kannustajiakin.

Sellainen ihmeen tyhjä olo siitä kirjan valmiiksi saamisesta tulee, oikeastaan siinä vaiheessa kun se on lopullisesti lähetetty painoon. Itsellä eritoten, kun olen niin tiiviisti ollut mukana taitossa. Mutta kun painolupa on lopulta uskallettu antaa, ei sen jälkeen ole enää mitään tehtävissä, ei korjattavaa eikä muokattavaa.

Kun kirja tulee painosta, alkaa markkinointirumba. On yritettävä saada levitettyä tietoa kirjasta. "Ida, yhteiskoululainen" sijoittuu sekä Karkkilaan että Lopelle, ja niinpä minulla oli julkkarit molemmissa. Lisäksi oli Riihimäki, koska siellä toimii Samuli Parosen seura. Se järjestää jäsentensä kirjoille aina julkistamistilaisuudet, mikä on hienoa.

Meeri: Millaista lukijapalautetta olet saanut? Onko mieleesi jäänyt joku erityinen palaute?

Marika: Aivan ihanaa palautetta tulee. Ihmiset ovat niin kilttejä, eivät he sano pahoja asioita. Kaikki kommentit ovat arvokkaita ja koskettavia, mutta erityisesti on lämmittänyt mieltä, kun vanhat miehet ovat kehuneet. Useimmat lukijathan ovat naisia. Ja sitten se, kun kuulen kirjoja luetun ääneen, joko lapsille tai vaikkapa aviopuolisoiden kesken. Yksi iäkäs pari kuulemma aina joka ilta luki ensin ääneen muutaman sivun ja keskusteli sitten yhdessä siitä ja muistoistaan menneistä ajoista. Se ilahdutti todella!

Meeri: Minkälaista on lukijoiden kohtaaminen?

Marika: Ihan mahtavaa. Tosin olen huono ottamaan vastaan suoraa kiitosta. Haluaisin puhua kirjoistani, mutta en osaa itse sanoa paljoakaan, ja jotenkin nolottaa kuulla kehuja. Silti haluan kuulla niitä! Päähenkilöni ja heidän tarinansa ovat myös itselleni niin rakkaita, että mieltäni lämmittää aina, kun kuulen että he ovat koskettaneet muitakin. Erityisesti on mukavaa kuulla, kun joku on lukenut kirjoja tarkasti ja saanut niistä uutta tietoa tai tunnekokemuksia.

Meeri: Onko mahdollinen kritiikki raskasta kestää?

Marika: Onhan se, vaikka olenkin itse pahin kriitikkoni. Olen pyytänyt kertomaan, jos kirjasta löytyy virheitä tai epäloogisuuksia. Muutama kommentti on tullut, ja ne kyllä ovat jääneet mieleen. Yksi sanoi, etteivät kirjassa esiintyvät yhteiskoulun opettajat olisi olleet koulussa samaan aikaan. Totta kai olivat! Enhän toki sellaista olisi mennyt muuttamaan. Vain ruotsinopettaja Ebba Grannäs, joka eniten on kirjassa mukana, on kokonaan omaa mielikuvitustani. Häntä ei siis ole koskaan ollutkaan olemassa. Toinen lukija epäili, etteivät pajulinnut laula enää syyskuussa, mutta kyllä ne laulavat. Niin ja kolmas ihmetteli, että ei kai tyttö voinut 1920-luvulla pelata korttia. No, Ida pelasikin harvoin ja salaa... Itse kyllä pelasin korttia pikkutyttönä, mutta se toki oli 1960-luvulla.

Meeri: Ovatko kirjamarkkinat kova luu?

Marika: Kirjojen myynti on tosi iso työ. Se on ainakin nykyään tosi vaikeaa. Ihmiset eivät enää osta paljon kirjoja, mutta ainakaan he eivät osta, jos eivät edes tiedä sen olemassaolosta. Onneksi on netti ja some, suoraan ihmisille en osaa kirjaa tarjota senkään vertaa kuin somessa. Kirjoitan niistä kyllä mielelläni, mutta suora myyminen ei minulta oikein onnistu.

Kirjatilaisuuksissani oli 1920-luvun henkeen sopivia tarjottavia. 

Meeri: Tuleeko Idan tarinalle jatkoa? Toivon että käytät edelleen lahjoja, jotka syntymässä sinulle annettiin!

Marika: En osaa sanoa. En oikeasti tiedä. Tietysti mielessä pyörii Idan tulevaisuus ja esimerkiksi se, mitä hän yhteiskoulun jälkeen lähtee opiskelemaan. Mutta siitä kirjoittaminen vaatisi taas valtavaa taustatyötä ja paneutumista esimerkiksi 1930-luvun yliopistomaailmaan tai vaikkapa sairaanhoitajakoulutukseen. Tietojen hankkiminen 1920-luvun Pyhäjärvestä ja oppikoulusta on juuri nyt liian tuoreessa muistissa oleva urakka.

Mutta että syntymässä annetut lahjat... hmmm. Ei kai minulla mitään sen kummempia lahjoja ole kuin kellä tahansa. Kyse on vain siitä, mihin aikansa ja työnsä suuntaa. Olen opetellut kirjoittamaan, kun puhua en osaa, ja asiat, joita kirjoissani kuvaan, kiinnostavat minua.

Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen fyysisten kirjojen julkaisemiseen. Markkinointityö on yksi hankala asia, luonnonvarojen kulutus toinen. Kirjoistanihan myös näkyy, että olen neuroottinen paperinsäästäjä.

En minä ainakaan kirjoittamista kokonaan jätä, en tietenkään. Nyt olen palannut takaisin vuoteen 1923. Äänikirja ilmestyy ensi vuonna.