Opintiellä lasten kanssa - koulussa ja sen ulkopuolella

Katselen kuvia vuosien varrelta. Satoja lapsia, tuttuja kasvoja, kaikkien nimiä en muista.

 

Jännittyneitä hymyjä luokkakuvissa, eri-ikäisiä lapsia yllään tarkkaan harkitut, siistit muotivaatteet. Tai sitten likaiset, vanhat, virttyneet – kaikilla ei ole ollut varaa valita eikä ketään auttamassa asujen valinnassa. On kuvia retkiltä, yökouluista ja leireiltä, niissä naurua ja vapautuneita hymyjä. Muistoja leikeistä, peleistä, vierailuista, juhlaesityksistä ja keskittyneestä työstä luokissa. Monenlaisia luokkahuoneita, itse tehtyjä koristeita, maalauksia ja lavasteita.

Miten monia erilaisia projekteja, jaksoja ja oppimismenetelmiä noihin menneisiin vuosiin mahtuikaan.

Kauan ennen kaikkea tätä, puoli vuosisataa sitten, olin kesätöissä koirakennelissä. Koirankasvattaja kertoi, että rakkaimmiksi muodostuvat ne pennut, joista on ollut eniten huolta. Koira, joka pentuna oli sairastanut, ei lähtenyt häneltä koskaan.

Niin on tainnut itsellänikin käydä. En ole kasvattanut koiria, olen kasvattanut lapsia. Heistä pitää aina jossain kohdassa luopua, mutta mielestä he eivät katoa. Yllättävää on, että monesti juuri he, joiden kanssa on eniten joutunut vääntämään, pitävät yhteyttä jälkikäteenkin.

Ensimmäisessä luokassani oli yli 30 oppilasta, ja valtaosalla heistä oli jonkinlaisia erityisongelmia. Oli oppimisvaikeuksia, oli käytöshäiriöitä, oli rankkoja kotioloja.

Oli neljän kopla, jonka ympärillä liehittelijöiden joukko. Voi, miten suloisia olivatkaan nuo kovanaamapojat. Luottamuksen rakentaminen heihin onnistui sittenkin jo yhdessä vuodessa, ennen kuin heidät piti hyvästellä ja lähettää yläkouluun. Antti tosin siirrettiin jo aiemmin erityisluokalle, hänestä ei ollut opiskelemaan muiden joukossa. Kuulin hänestä sittemmin vain vähän: ensimmäisenä päivänä piti varastaa lähikaupasta päästäkseen sisään uuteen, pelottavaan kaveripiiriin. Enää Anttia ei ole.

Olin jostain lukenut erinomaisen vihjeen: ensimmäisen yhteydenoton kotiin pitää aina olla myönteinen. Niinpä käytin kaiken taitoni ja kekseliäisyyteni onnistuakseni kirjoittamaan luokan isoimman koviksen kotiin, missä heidän poikansa oli hyvä. Onnistuin. Pääsin hyviin puheväleihin niin Aleksin kuin hänen kotiväkensäkin kanssa.

Aleksista jäi mieleen sekin kerta, kun hän innoissaan kertoi kalastusreissuistaan isän kanssa. Varmistelin, että hän ja muut luokkalaiset ymmärtävät, että kalat pitää tainnuttaa ja tappaa heti, kun ne nostetaan vedestä. ”Eiku me laitetaan ne aina vaan muovikassiin”, poika kertoi. Yritin sanoa, ettei niin kannattaisi tehdä. ”Se kala kärsii siellä muovikassissa”, perustelin. Pojalla oli vastaus valmiina: ”Mitä väliä. Niin minäkin kärsin täällä koulussa, mutta ei siitäkään kukaan välitä.”

Oman luokkani lisäksi opetin uskontoa kakkosluokkalaisille. Heistä jäi mieleen muutama söpöliini: yksi joka lähes joka tunti pyysi, voisimmeko rukoilla, ja toinen joka kirjoitti minulle kirjeitä vielä pitkään paikkakunnalta jo pois muutettuani. Kolmas unohtumaton oli Armas.

Armas puhui kirjakieltä ja hänen reppunsa oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Yhdellä kertaa sieltä nousi valtava tietosanakirja – jonka Armas ehkä aikoi lukea ulkoa kannesta kanteen – toisena jonkinlainen robotti ja kolmantena jotain luonnosta löytynyttä.

Armaksella oli kahdeksanvuotiaaksi paljon asiaa. Hän ilmoitti ne asiallisesti ja korrektisti ensin viitattuaan ja sitten puheenvuoron saatuaan. Puheenvuorot saattoivat olla pitkiä, en tiedä miettikö hän niitä etukäteen vai olivatko ne spontaaneja. Ainakin ne kuulostivat huolellisesti valmistelluilta, joskin muistelen hänen ehkä hieman änkyttäneen.

En juurikaan seurannut uutisia, elämäni pyöri uuden työn ympärillä. Illat suunnittelin tunteja, luin, kirjoitin kirjeitä ”entiseen elämääni” Kajaaniin ja Amerikkaan. Mutta Armakselta kuulin tärkeimmät maailmantapahtumat. Hän kertoi minulle ja luokalleen Bosnian sodasta, ja juuri häneltä kuulin ensimmäisenä myös Estonian uppoamisesta, heti aamulla.

Tapahtuma kosketti meitä kaikkia läheisesti, asuimmehan Itämeren rannalla ja moni oppilaista matkusti usein lautalla Tallinnaan. En kuitenkaan muista, että asiaa olisi sen enempää käsitelty koulussa. Mitään kriisipalavereita tai jälkitukea ei tarjottu. Itse olin tuolloin ollut opettajana suurin piirtein tasan kuukauden, enkä usko, että minulle tuli edes mieleen yrittää tarjota lapsille jonkinlaista henkistä tukea asiassa. Juttelimme ehkä jotain, siinä kaikki.

Seuraava suuri, kaikki koskettanut tapaus oli tsunami joululomalla 2003. Tuolloin koulut saivat jo ohjeita kriisin käsittelyyn. Pidin työparini kanssa koko koulun päivänavauksen aiheesta, ja luokissa asian käsittelyä jatkettiin.

Tsunami unohtui kuitenkin nopeasti verrattuna siihen, mitä tuli parikymmentä vuotta myöhemmin. Koronaviruspandemia mullisti kaiken. Ensin siirryttiin päivän varotusajalla etäopetukseen, josta aikanaan palattiin osittaiseen lähiopetukseen. Tuossa vaiheessa olin siirtynyt luokanopettajasta aineenopettajaksi, joten en saanut olla kontaktissa oppilaisiin, vaikka matkustin kouluun joka päivä. Vain luokanopettajat saivat, eivät toki normaalilla tavalla hekään. Koulu oli täynnä erilaisia varotoimia ja kieltokylttejä.

Kaikki tämä olisi riittänyt, mutta meidän koulussamme kummallisuudet vain lisääntyivät.

Maanantai-iltana olin tavalliseen tapaan valmistautumassa seuraavan aamun töihinlähtöön. Tulin katsoneeksi Wilma-viestit. Luin, että koululla oli tapahtunut tulipalo, eikä kukaan saanut tulla koululle seuraavana päivänä. Luokanopettajat soittivat jokaisen lapsen kotiin.

Tiistain jokainen vietti siis kotonaan, eikä edes etäopetusta annettu. Tuli tieto, että loppuviikko opiskellaan ulkona. Saimme tarkat suunnitelmat siitä, missä paikassa mikäkin luokka olisi minäkin päivänä, eiväthän kaikki voisi olla esimerkiksi lähimetsikössä. Myös ruokailuajat ja –paikat piti sopia erikseen.

Minun paikakseni tuli urheilukenttä – ei lähikenttä vaan se, joka oli niin kaukana, että suurin osa ajasta kului siirtymisiin. Päivän päätteeksi lapset palautettiin koululle ja me opettajat lähdimme tutustumaan tiloihin, joissa opiskelisimme seuraavat kuukaudet. Tiloja oli useita. Valtaosa oppilaista kuljetettaisiin toiselle paikkakunnalle, jossa sattui olemaan tyhjilleen jäänyt koulurakennus. Sinne siis minäkin.

Tilat olivat asialliset, joskin pienet. Mitään laitteita ei ollut käytössä, ei dataprojektoreita, ei läppäreitä, ei muitakaan tietokoneita, joihin opetus oli tuolloin jo pääosin siirtynyt. Ja missä olivat kaikki muut tarvikkeet? Siellä savuisessa, suljetussa koulussa. Ilmassa risteili kysymyksiä. Mistä saa lyijykyniä? Saako käsitöihin hakea neuloja? Missä pidetään liikuntatunnit ja millä välineillä? Miten oppilaat kuljetetaan? Tulevatko opettajat samoilla busseilla vai omilla autoillaan?

Entä kauanko poikkeustila jatkuu? Ilmeisesti ainakin kaksi kuukautta, ehkä neljä.

Koulun rehtori, vararehtori, sivistysjohtaja, luottamusmies ja kaupungin tiedottaja olivat valppaina, palaveerasivat ja suunnittelivat poikkeusjärjestelyjä. Palo- ja pelastustoimi sekä poliisi tutkivat syttymissyytä, vahinkojen laajuutta ja korjausmahdollisuuksia.

Henkilökunta otti tilanteen sellaisena kuin se oli. Oppilaiden ja ulkopuolisten läsnä ollessa oltiin rauhallisia ja hillittyjä, vaikka sisällä myllersivät monenlaiset tunteet. Keskityttiin asioihin ja ratkaisuihin, hysteerinen nauru pääsi valloilleen vain opettajien kesken. Kukaan ei valittanut mistään eikä esittänyt mitään merkkejä harmistumisesta. Hyviä ideoita oli, sitäkin enemmän kysymyksiä. Kaikkiin kysymyksiin ei saatu vastauksia. Odotettiin kärsivällisesti aina uusia tietoja ja vaihtuvia ohjeita.

Koulu oli suljettu, ovensuut teipattu umpeen mustalla teipillä. Vain muutamasta tilasta saattoi hakea joitain tarvikkeita. Vaikka itse palo oli saatu pian rajattua vain yhteen osaan koulua, savu-, savukaasu- ja nokivauriot olivat levinneet laajalle.

Ensimmäiset päivät vietettiin uudessakin paikassa ulkona, kun ei edes pöytiä ja tuoleja ollut. Omaksi työtilakseni tuli vanhan opettajainhuoneen peräosa. Omasta rauhasta ei ollut tietoakaan, mutta paljon helpompaa ei ollut niillä luokilla, jotka työskentelivät yhteistiloissa. 

Tunnelma oli odottava, hämmentynyt, ihmettelevä. Osa tunsi varmasti kauhua ja hätääkin. Itselleni tilanne oli helpompi, kun en ollut vastuussa omasta luokasta kuten luokanopettajat. Seurasin kaikkea osin ulkopuolisena, kiinnostuneena ja vähän huvittuneenakin. Ihailin rehtoriamme ja vararehtoria. Upeita naisia! He olivat tyyniä, järjestelmällisiä ja rauhallisia.

Tämä kaikki sattui siis aikana, jolloin korona yhä asetti omat rajoituksensa ja sääntönsä. Luokkien erillään pitäminen ei enää onnistunut mitenkään, silti käsiä piti desinfioida ja pienistäkin oireista piti jäädä kotiin potemaan. Tai olisi pitänyt, mutta eiväthän opettajat sellaiseen pystyneet.

Mutta ei korona ollut ainut kummallisuus, josta jo tätä ennen oli täytynyt selviytyä. Koulussamme oli toteutettu valtava remontti, koko koulu oli myllätty ja muokattu perin pohjin. Se oli vaatinut monenlaisia poikkeusjärjestelyjä vuosien ajan. Oli myös otettu käyttöön uudet opetussuunnitelmat, mikä aina vaatii valtavasti kokoustamista, koulutusta, suunnittelua, mukautumista, sopeutumista uuteen. Samoihin aikoihin kunta oli lakkauttanut pienen koulun, josta sekä oppilaat että opettajat oli siirretty meille. Kahden koulun yhdistäminen ei ole pikkujuttu. Lisäksi muutama opettaja oli vakavasti sairastunut, mikä sekään ei voi olla vaikuttamatta työyhteisöön. Jokainen näistä tapahtumista olisi normaalioloissa voinut olla jo yksinään kriisi, nyt ne olivat vain uusia linkkejä toisiaan seuraavien poikkeustilojen ketjussa.   

Koronakeväästä 2020 oli selvitty, mutta syksyllä oli varauduttu uusien suunnitelmien kera siihen, että poikkeusjärjestelyjä jälleen tarvittaisiin. Ja tarvittiinkin, mutta täysin toisenlaisia kuin ne, joihin oli varauduttu. Tehdyistä suunnitelmista ei ollut minkäänlaista apua, ja voimassa olleista turvajärjestelyistäkin jouduttiin luopumaan. Ei enää soluajattelua, ei turvavälejä, ei porrastuksia.

Kuukaudet kuluivat, ja lopulta vanha koulumme – ei, ei vanha, vaan jo aiemmin upeasti remontoitu, siis käytännössä uusi – oli siinä kunnossa, että saatoimme palata. Se oli taas suuri muutos. Sieltä täältä haalitut tavarat pakattiin ja kuljetettiin omaan kouluun, oppilaat valmisteltiin muuttoon, uudet päiväohjelmat ja lukujärjestykset laadittiin.

Palattiin tuttuun ja turvalliseen.

Päiväksi.

Palohälytys! Toisena päivänä paluun jälkeen edessä oli uusi evakkomatka. Oli tullut toinen tulipalo.

Jälleen kuljetettiin oppilaat busseilla naapurikuntaan. Tällä kertaa työpisteeni väistökoulussa ei ollut opettajainhuoneessa vaan ruokalan perällä. Työpöytänäni oli flyygelin kansi. Siinä olivat opetustarvikkeeni: englannin kirjat, vihko ja kynä, käsidesipullo. Seinälle kiinnitin sinitarralla paperin, joka toimitti liitutaulun virkaa.

Yksi yllättävistä asioista koko tapahtumasarjassa oli se, miten hienosti oppilaat käyttäytyivät. Monesta toki huomasi epävarmuuden, pelonkin; tilanne oli outo ja erikoinen, ja tulipalo on aina järisyttävä tapahtuma. Mutta oppilaiden keskinäinen kahinointi ja kinastelu eivät lisääntyneet vaan vähenivät! En tiedä, vaikuttivatko kaikki kummallisuudet oppimistuloksiin – voisin melkein vannoa, että ne niitä heikensivät, mutta ihmeellisen rauhallisia lapset olivat. Iänikuiset riitojen selvittelyt vähenivät, sääntöihin suhtauduttiin ymmärtäen ja hyväksyen, kukaan ei etsinyt poikkeusoloista keinoja kapinointiin tai rikkeisiin.

Ehkä yhteiset koettelemukset yhdistivät. Oppilaatkin ymmärsivät, että tämä kaikki oli outoa meille opettajillekin, ja me kaikki yritimme keksiä parhaat ratkaisut hankaluuksiin. Meitä oli paljon, mutta olimme samassa veneessä. Ja me selvisimme! 

Palaan muistelemaan oppilaita. Yksi unohtumattomista oli Aapeli. Aapelin kanssa oli hienoja keskusteluja. Kun muut kolmasluokkalaiset olivat usein ymmällään siitä, mitä heille yritin selittää, Aapeli oivalsi asiat äkkiä ja meille syntyi hyviä pohdintoja. Hän osasi kysyä nokkelia kysymyksiä ja esittää järkeviä vastaväitteitä. Olin iloinen siitä, että hän oli luokallani.

Samalla Aapeli oli myös kovin vaativa lapsi. Pikku hiljaa asiat alkoivat mennä yhä hankalammiksi. Jatkuvat kysymykset eivät enää olleet oivaltavia vaan vain häiritseviä. Levottomuus otti vallan. Hän huuteli, puhui itsekseen, heitteli tavaroita, konttasi pöytien alla, vaati ylettömästi huomiota. Hän murusti pyyhekuminsa ja söi sen, puri kirjojaan, imi vaatteitaan, vinkui ja röyhtäili, vuoroin kuljeskeli, vuoroin makasi maassa.

Hankin hänelle erilaisia tavaroita, joihin hän olisi voinut purkaa tarmoaan ja levottomuuttaan. Stressilelu, kuminauha, muovailuvaha tai klemmarit viihdyttivät vain hetken, jonka jälkeen ne piti käydä vaihtamassa uusiin leluihin tai tavaroihin. Hän oli toisaalta itsevarma ja vaativa itseään kohtaan, toisaalta uskoi, ettei kykenisi mihinkään ja lakkasi yrittämästä heti, jos ei osannutkaan täydellisesti.  

Yritin olla ankara, yritin olla ymmärtäväinen. Keskustelin vuoroin pojan, vuoroin psykologien ja psykiatrien, vuoroin vanhempien ja kollegojen kanssa. Aapeli itse ei osannut kertoa mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin hänen oloaan helpottaakseni.

En ole kuullut Aapelista mitään hänen alakouluaikojensa jälkeen. Toivon hartaasti, että hän kuitenkin ymmärsi, miten paljon hänestä pidin ja häntä arvostin. Ennen muuta toivon, että hänen elämänsä on sujunut ja sujuu hyvin.

Sitten oli Ahmed. Ahmedilla oli monta sisarusta. Osa oli syntynyt Suomessa, osa kaukana kuten Ahmed. Voi olla, että joku oli syntynyt myös matkalla Suomeen, kenties leirillä Turkissa.

Ahmedin suomen kieli oli vielä vaikeaselkoista, joten kovin tarkasti hänen vaiheistaan en tiedä. Ei hän itsekään kaikkea muistanut, ehkei halunnutkaan muistaa. Sen hän kertoi, että matkalla oli pelottavaa. Veneessä jotkut kuolivat ja pää piti laittaa alas.

Mutta Suomi on hyvä maa. Sen Ahmed muisti usein sanoa.

Tullessaan hän puhui vain arabiaa. Hän opiskeli ahkerasti suomea ja pian hän siirtyi jo kolmanteen kieleen. Englanti oli aluksi kovin vaikeaa, mutta tilanne muuttui. Kokeista alkoi tulla hyviä numeroita, eikä helpotettuja kokeita enää tarvittu. Hän teki paljon töitä ja opetteli sanoja. Hän osasi iloita oppimisestaan ja kertoi ylpeänä, kun oli oppinut saksaa ja ruotsiakin. Sukulaisia hänellä oli eri puolilla Eruooppaa, ja kielten kirjo oli laaja.

Ahmed pyysi usein lisää tehtäviä. Hän sanoi, että hänellä oli paljon vapaata aikaa ja yölläkin voi tehdä. Yritin muistuttaa, että välillä pitää levätäkin, nukkuminenkin on tärkeää. Kuulemma äiti sanoi samaa.

Ahmedilla oli kova tarve olla hyvä poika ja saada kiitosta. Harmi kyllä hän joutui myös herkästi riitoihin välitunneilla ja joskus muutenkin. Syitä oli monia. Ahmed halusi voittaa peleissä, sillä pärjääminen oli tärkeää. Hän piti myös kovin tarkasti kiinni siitä, että sääntöjä noudatettiin, ja jos joku ei sitä tehnyt, siihen piti puuttua. Usein tilanne sitten johti siihen, että välittäjäksi tarvittiin aikuinen.

Ahmed oli herkästi tulistuva, mutta hän osasi näyttää myös myönteiset tunteensa. ”Opettaja, otatko sinäkin evästä?” ”Opettaja, tiedätkö kuka on maailman paras englannin opettaja?” Maailman paras englannin opettaja tiesi, ettei varmasti ollut lähelläkään parasta, mutta tiesi myös olevansa Ahmedin ainoa englannin opettaja. Kyyneleet tulivat silmiin, ja koronasääntöjä uhmaten Ahmed ja opettaja halasivat käytävällä.

Jalkapallon pelaaminen oli tärkeää, mutta monista muista jalkapallopojista poiketen Ahmed ei haaveillut ammattilaispelaajan urasta. Ahmed halusi lentokoneenkuljettajaksi tai lääkäriksi. Lentokoneenkuljettajaksi siksi, että se olisi mukavaa, ja lääkäriksi koska äiti tahtoi niin. Ahmed tiesi, että molemmissa ammateissa täytyy osata kieliä ja paljon muuta, joten Ahmed jatkoi aherrustaan.

Joka viikko hän uskollisesti tuli tukiopetustunneille eväineen ja jakoi niistä toisillekin. Läksyt hän merkitsi tunnollisesti ja teki niin tarkasti kuin vain suinkin osasi. Tunneilta hänellä ei ollut koskaan kiirettä pois ja hänellä oli aina ehdotuksia siitä, mitä seuraavaksi voitaisiin tehdä.

Eron hetket olivat haikeita. Kun myöhempinä vuosina tapasimme kaupungilla, halasimme lämpimästi. Se ei ole tavallista murrosikäisten poikien kanssa. Ahmed oli omaa luokkaansa.

Antti, Aleksi, Armas, Aapeli ja Ahmed eivät tietenkään ole ainoita mieleen jääneitä vuosien varrella, eivät suinkaan. Ilman kuviakin mieleen nousee kasvoja, olemuksia, nimiä, muistoja. Oli Aija, joka äiti kuoli, oli Anu, jonka isä oli kadonnut Kaukoitään. Oli Armi, jolla oli pysyvästi sekä tupsukorvat että häntä, ja joka käytti englannin tunnit lähinnä askarteluun, mutta veti silti vaivatta kymppejä kokeista. Oli Aukusti, jonka kanssa koko luokka itki kuollutta koiraa. Entä islaminuskoinen Abigail, joka kertoi että ”meidän ope asuu paratiisissa”. Tai Asko, jota äiti pyysi tämän tästä jäämään koulupäivinä kotiin hoitamaan äitiä. Ja miten voisin unohtaa Alexanderin, joka piti minua äitinsä korvikkeena, äiti kun oli lähtenyt ja hankkinut uudet lapset.

He toivat mukanaan omat perhetaustansa ja kulttuurinsa, persoonansa ja puutteensa, intonsa ja innostuksensa tai niiden vähäisyyden. Sopeuduimme toisiimme ja opimme toisiltamme. Tuskin missään muualla ihminen on päivittäin tekemisissä niin monen erilaisen persoonan kanssa kuin nykyisessä peruskoulussa. Vuosiini koulussa mahtuu niin tappelua, tönimistä ja tiuskintaa kuin ystävyyttä, yrittämistä ja yhteishenkeä - ja sitten taas kateutta, kaunaa ja kinaa. En ikävöi niitä iäti toistuvia välienselvittelyjä, en enää jaksaisi sitä alituista yritystä innostaa työntekoon tai keskittymiseen, enkä varsinkaan kaipaa sitä jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, jota tuskin kukaan opettaja voi välttyä tuntemasta.

Silti en koskaan ihan tosissani katunut sitä, että ryhdyin opettajaksi.

Tekstissä esiintyvien lasten nimet on luonnollisesti vaihdettu. Kuvat on otettu viime vuosikymmenellä; kuvia opettajuuteni alku- ja loppuvaiheista ei ole mukana. Koulu, jossa opetin enimmän osan työssäoloaikaani, ei enää näytä samalta kuin kuvissa.