Postromaaninen tyhjyys

Mitä tekee ihminen, joka on lähettänyt käsikirjoituksensa kustantajalle?

Ei mitään. Potee turhuuden ja tyhjyyden tunnetta. Pohtii, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Pitää itseään kelvottomana ja mitättömänä.

Siis siitä huolimatta, että kirjoittaessaan on ollut hyvinkin tyytyväinen aikaansaannokseensa, on ollut innostunut ja omistautunut ja elänyt täysillä romaanin maailmassa. Nyt tuota maailmaa ei vain ole. Pitäisi elää vuotta 2026 ja keskittyä omiin asioihin. Mutta mitä ne ovat? Mitä minä nyt teen?

Siis mainittu ihminen olen tietysti minä. En tiedä, miten muut tämän tilanteen kokevat: siis sen, kun pitkään työstetty käsikirjoitus on viimein "valmis". Enhän minä tunne muita kirjailijoita. (Ja käsikirjoitushan ei tietenkään ole valmis. Minulla ja kustannustoimittajalla on yli kolme kuukautta aikaa muokkailla sitä. Silti olen nyt päästänyt sen käsistäni, uskaltanut sanoa, että tässä se nyt on.) 

Nyt on sitten aikaa kaikelle muulle. Mille ihmeen kaikelle muulle?

Kiukuttelulle (Lassi ei ymmärrä minua). Sudokuille (plääh, tylsää!). Television katsomiselle (ei sieltä tule mitään kiinnostavaa). Pitkille kävelylenkeille (ei voi, liikaa pakkasta). Turhuuden kokemiselle (se onnistuu kyllä hyvin). 

Kevät on vuosikokousten aikaa. Onneksi niihin voi nyt keskittyä. On Syrjä-seuraa, Hunsalan ty Kajastusta, Loppi-seuraa, Ikimetsän ystäviä, Luonnonsuojeluyhdistystä, Nuoren Voiman Liiton Hyvinkään osastoa, Senioriopettajia, kyläyhdistystä. 

Ja onhan sentään uusia, kiinnostavia asioita! Tällä viikolla kävin ensimmäistä kertaa teatteriesitystreeneissä hyvinkääläisten opettajien joukossa. Esitys on ensi kuussa. Sen lisäksi menin mukaan tarinateatteriin, ja sepä olikin innostavaa ja hauskaa! Harmi vain, että ensi viikko on talvilomaviikko. Lisäksi on kirjoittajaryhmää ja kirjakerhoa. Mutta ei niitä riitä joka päivälle!

Eilinen sentään oli sosiaalinen ja tapahtumantäyteinen päivä. Vanha, rakas ystäväni Pasi Repo tuli Lopelle. Hänellä on vaimonsa Annina Ärölän kanssa teatteriryhmä Stemma, joka esitti ystävänpäiväohjelmana Loppi-salissa heidän itsensä käsikirjoittaman ja säveltämän "Aina onnelliset". 

Pasi ja Annina näyttivät monipuolisen taituruutensa. On se hienoa, kun jotkut osaavat! Paitsi että käsikirjoitus ja laulut olivat heidän itsensä tekemät, he myös soittivat isoa määrää eri instrumentteja ja esittivät lukuisaa joukkoa eri henkilöhahmoja. 

Pasi oli merkittävä osa opiskeluaikaani. Tutustuin häneen opiskelijakorttijonossa. Edessäni jonossa seisoi mukavannäköinen poika, jonka kädessä oli kortti ja minun yhteystietoni. Ihmettelin asiaa, ja hän ystävällisesti kertoi, että "Tämä on minun korttini. Sinä saat omasi tuolta." Meni aikaa ennen kuin sain selitettyä hänelle, ettei voi olla niin, että hänen kortissaan lukee minun tietoni. No, kyllähän Pasi myöhemminkin muun muassa käytti minun pankkikorttiani ravintolassa, eli hyvin tämä identiteettien vaihto häneltä onnistui siihenkin aikaan. 

Pian meillä sitten oli opiskelijateatteri Semppa, joka esitti Pikku Prinssiä (tietysti Pasi) ja Nalle Puhia (Pasi oli tietysti Risto Reipas). Pitkälle treenasimme myös Seitsemää veljestä, jossa Pasi oli Venla ja veljekset meitä tyttöjä. Harmi kyllä se esitys ei koskaan valmistunut. 

Valmistuttuaan Pasi on tehnyt vaikka mitä. Ensi kesäksi hän avaa Pälkäneen Luopioisiin Taideladon, jossa on huikea, monipuolinen ohjelmisto erilaista musiikkia ja teatteria ja runoa. Kuvaan kuuluu, että Pasi tekee itse lähes kaiken, siis alkaen ladon remontoinnista esitystilaksi. Pälkäneen kuntaa Pasi kehuu vuolaasti. 

Pasin ja Anninan esitys kesti eilen noin puolitoista tuntia, mutta etukäteisvalmistelut (rekvisiitta, valot jne.) veivät kolme tuntia ja purku tunnin. Lisäksi matkoihin meni heiltä ainakin kaksi tuntia. Käytännössä kotimatka vei moninkertaisesti, sillä menimme yhdessä syömään, ja ruokahetki viivähti kolmen tunnin mittaiseksi. Olipa meillä mukavaa!

Päivä oli siis hyvin sosiaalinen. Loppi-salissa tapasin ison määrän vanhoja tuttuja. Luulin, etten paljon loppilaisia tunne, mutta kyllä vain tuttuja oli runsain määrin. Illansuussa ruokapaikasta lähtiessä tuli vielä joku minua huikkaamaan nimellä. Häpeäkseni en tuntenut tervehtijää, vaan tuijotin ilmeisesti häntä suu auki kunnes hän esittäytyi Lopen kunnanjohtajaksi. Olisihan minun pitänyt hänet tuntea! Paikka oli vain niin outo, olimme siis Riihimäellä. Esittelin hänelle tietysti Pasin ja Anninan, joka oli juuri esityksessä esittänyt (muun muassa) kunnanjohtajaa. 

Otsikon termi "postromaaninen" on ihan omani, kieli poskessa keksimäni. Romaanisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, kunhan pelleilin sanalla. Kyse on siis vain kirjanjälkeisestä turhuuden tunteesta, jota tässä puran höpöttelemällä. 

Ulkona on upea ilma, mutta kuten sanottu, liian kylmää pitkään kävelylenkkiin. Ehkä pitäisi lähteä uimaan ja kuntosalille. Ei vain huvita, kun tympii. 

Todennäköisesti tulen lähiaikoina kirjoittamaan lisää tällaisia tyhjänpäiväisiä blogipäivityksiä. Kun mitä tässä muutakaan. Tai eihän tämä kaikilta osin ollut tyhjänpäiväinen, Teatteri Stemmasta oli ihan hyvä kirjoittaa. Mutta muuten yritys on pohtia, mistä tällainen tyhjyyden tunne kumpuaa ja miten siitä pääsisi eroon. Mietin, miksi ylipäänsä kirjoitan ja onko se sen arvoista. 

Siis miksi kirjoitan kirjoja? Onhan kirjoittaminen myös ihanaa, on hienoa saada uppoutua johonkin toiseen maailmaan - ei, ei fantasiamaailmaan, siitä en ole kiinnostunut, vaan johonkin toiseen aikaan. Nämä viime ajathan elin vuotta 1946 ja opin paljon, kun hankin tietoa tuosta ajasta. Mutta mitä minä nyt teen? 

Historiallisten kirjojen kirjoittaminen ei edes ole helppoa. Ainakin itseltäni se vaatii kovin paljon työtä. On kai niitä, jotka voivat vain lukea tausta-aineistoa ja sitten kirjoittaa. Minulla se ei mene niin, vaan joudun jatkuvasti tarkastamaan asioita, usein myös ottamaan yhteyttä eri tahoille esittääkseni kysymyksiä. Miksi asetan itseni sellaiseen rääkkiin? 

Olen yllytyshullu, siksi olen aina tarttunut uuden kirjan tekoon, kun edellinen on ilmestynyt. Jos lukijat kertovat odottavansa jatkoa, innostun. Mutta nyt kaksi viimeisintä kommenttia, joita olen lukuaikapalvelussa saanut, olivat ikäviä. Eivät suorastaan kielteisiä, mutta eivät myönteisiäkään. Miksi siis jatkaisin? Kirjojahan maailmassa on kai ihan tarpeeksi jo ennestään. 

Tähän asti olen kyennyt perustelemaan kirjani aina jotenkin. Olen kokenut, että ne tuovat ihmisille toivoa ja hyvää mieltä sekä tietoa menneistä ajoista. Olen kokenut olevani palvelutehtävässä, kun olen kaivanut tietoa ja muokannut sen romaanien muotoon. Feelgood-kirjallisuutta en koe kirjoittavani. (Eräs tunnettu kirjallisuusihminen sanoi minulle, että feelgoodia ei ole koskaan liikaa. Okei. Otin kommentin niin, että minun kirjani eivät ole arvokkaita, pitäisi kirjoittaa joko feelgoodia tai sitten ankeaa, raskasta taidekirjallisuutta. Yhä pureskelen häneltä saamiani kommentteja. En tahdo kirjoittaa synkkyyksiä mutta en kuitenkaan ihan kevyttä höttöäkään. Siispä minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa mitään? Vai enkö vain ymmärrä, mitä feelgood on?)