Vitkuttelua, välttelyä ja muita yhdistyshommia

Kirjoittelenpa tässä yhden blogipäivityksen kyytiä odotellessani.

Olen lähdössä Hämeenlinnaan - yhdistysasioissa, tottakai. 

Aina välillä mietin, onko minun tosiaan osallistuttava niin monen yhdistyksen toimintaan. 

Sähköposti täyttyy mitä erilaisimmista viesteistä, kalenteri täyttyy tapahtumista, pääkoppa täyttyy ajatuksista, joista mihinkään ei osaa kunnolla keskittyä. 

Eilen osallistuin kahteen kokoukseen, toiseen sai sentään osallistua videoyhteydellä, toista varten piti matkustaa naapurikaupunkiin. Tänään siis Hämeenlinnaan. Lisää kokousaikoja setvitään Whatsapissa. 

Etäkokousmahdollisuus helpottaa hieman, eivätkä kaikki kuukaudet ole yhtä kokoustäyteisiä kuin maaliskuu, vuosikokouskuukausi. Mutta eiväthän kokoukset ole yhdistysten päätoimintaa! Ne ovat usein vain välttämätön paha, parhaimmillaan ihan mukaviakin. Mukavaa on muukin toimita. Välillä vain tuntuu siltä, että se on liian moninaista. On kotiseutuyhdistystä, suojeluyhdistystä, kirjoittajayhdistystä, kulttuuriyhdistystä, kaikkia niitä monenlaisessa muodossa. On tapahtumien järjestämistä, teatteritreenejä, tiedotusta, kirjoittamista, keskustelua kirjoista ja milloin mistäkin. 

Onkohan tämä moneen hajaantuminen jokin persoonallisuuspiirre? Onko tämä tyypillistä alakouluopettajille? Vanha kansakoulunopettajasyndrooma? Kaikki opettajan näpeissä, oli aihe sitten melkein mikä hyvänsä. 

Eilisessä vuosikokouksessa tuli jäsenmaksuista päätettäessä mieleen, paljonko niihin uppoaa rahaa. Luonnonsuojeluliitossa on nimittäin monessa paikallisyhdistyksessä jo otettu käyttöön alennettu jäsenmaksu vähävaraisille. On totisesti syytäkin, kun jäsenmaksu on 45 euroa! En aio tuota alennettua maksua anoa (siitä päättää sääntöjen mukaan kunkin kohdalla hallitus!), mutta aloin miettiä, paljonko minultakin kuluu rahaa eri jäsenmaksuihin. Pikaisella laskutoimituksella päädyin runsaaseen 200 euroon, todennäköisesti unohdin muutaman yhdistyksen. Vastikään harkitsin liittymista takaisin Marttoihin (se on todella hyvä, edistyksellinen järjestö, jolla on kunniakas historia, vaikkeivät kaikki sitä tiedä), mutta sen jäsenmaksu on 49 euroa vuodessa. Siis maksuja tulisi lähes 300 euroa vuodessa. Minusta se on aika paljon. 

Marjo Viitasen ehdotus aikoinaan oli, että aktiivisesti Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistyksessä toimiva olisi vapautettu jäsenmaksusta kokonaan. Se oli minusta erinomainen ehdotus! Joillain meistä on aikaa, toisilla rahaa, aika harvalla molempia. Itse kukin voisi siis tukea hyvää asiaa sillä keinolla, joka hänellä olisi. 

Tavallaanhan meillä kaikilla on ihan yhtä paljon aikaa. Ei elinaikaa, mutta tunteja vuorokaudessa. Kyse on vain siitä, mihin ne käyttää. Joku käyttää ne palkkatyöhön, ja silloin luonteva tapa tukea järjestöjä on jäsenmaksu tai lahjoitus, ei kaikkien tarvitse olla aktiiviosallistujia. Itse olen aina tehnyt paljon  vapaaehtoistyötä, se on sopinut minulle. Mutta aivokapasiteettini ei riitä kaikkeen! 

Tänä keväänä olen suostunut kahteen uuteen hallituspaikkaan. Eilen suostuin vain toiminnantarkastajaksi. Ennestään olen mukana kolmen yhdistyksen hallituksessa, kun aika monesta olen päässyt pyristelemään poiskin. 

Vai onko tämä prokastrinaatiota, välttelyä, vitkuttelua? Kun on yhdistyskiireitä, en voi keskittyä kirjoittamiseen. Tai voin, mutta en niin täysipainoisesti. Toisaalta kirjoitustyö aina vaatii myös aikaa, muuta tekemistä välillä. Kyllä minä varsinaiset kirjoitushommatkin olen hoitanut, mutta erilaisille hauskoille harjoitustöille en ole kokenut minulla olevan aikaa. Niitä tulvii sähköpostista ja milloin mistäkin ja niitä tarvittaisiin, jos tahtoisi laajentaa genrealuettaan. Siis jos tahtoisin kirjoittaa vaikkapa runoja. Minua ei ollenkaan houkuta kirjoittaa fantasiaa tai romantasiaa tai kauhua tai dekkareita... joidenkin mielestä se kehittäisi kirjoittamista ja eiköhän niin olekin. 

Siihen vain ei ole aikaa, kun on noita yhdistyshommia! (Huomaa ontuva itseironia.)  

Tähän kirjoitukseen käytin runsaan vartin. Sen verran oli aikaa ennen kuin pitää lähteä kokoukseen. 

Kuvituskuvat: Peppi osaa ottaa rennosti. Se osallistuu Lassin joogasessioihin (ja minunkin, silloin kun minä satun joogaamaan) omalla tavallaan, rennosti. Mukavia petejä pitää olla vähintään kaksi, yleensä ne ovat päällekkäin, mutta eilen se petasi ne vierekkäin niin, että etupää oli toisessa, takapää toisessa. Ihmisellä olisi kai koiralta paljon opittavaa. 

Aloitin puhumalla kokouksista joten jatkan vielä vähän niistä. Kuten sanoin, kokoukset voivat olla mukavia(kin). Nykyään on myös mahdollista hoitaa ne etänä. Se helpottaa paljon, mutta poistaa myös osan siitä mukavuudesta eli ihmisten kasvokkain tapaamisen. Mutta ovatko kaikki kokoukset todella tarpeellisia? Pahimmillaan ne ovat pitkästyttäviä ja turhauttavia. Puhutaan ja puhutaan, joku selkeästi, napakasti ja asiallisesti, joku jaaritellen ja jankuttaen (kuten minä). Aikaa kuluu ja sitten tuleekin kiire, osa asioista käsitellään pikapikaa tai siirretään seuraavaan kokoukseen. Kuitenkin moni asia on sellainen, joka voitaisiin vain hoitaa ilman sen kummempia päätöksiä. Kaikki kokoukset eivät ole välttämättömiä eivätkä varsinkaan kaikki niiden pykälät.

Olen kai ennenkin kehunut Oulun luonnonsuojeluyhdistyksen toimintaa. Siellä olennaista oli aito kohtaaminen, kaikki viralliset kokoukset oli supistettu minimiin. Mikään laki tai yhdistyksen säännöthän eivät pakota pitämään muita kokouksia kuin vuosikokoukset. Silti monessa yhdistyksessä kokoustaminen tuntuu olevan se merkittävin toimintamuoto. Sellaisissa yhdistyksissä en sentään itse ole mukana, en jaksa. 

Yhdistykset, joissa toimin, ovat kaikki tärkeitä, hyviä, merkityksellisiä. Siksi minä niissä olen. 

Mitä siis valitan? Valitanko minä? Kyllä, minä valitan omaa rajallisuuttani. 

Ja pyydän anteeksi kaikilta kärsimättömyyttäni, joka purkautuu niin monin eri tavoin. 

Koettakaa kestää tai olkaa kestämättä.