Kirjapiirissä

Perjantaina sain tilaisuuden olla läsnä kirjapiirissä, joka käsitteli minun kirjaani, Lähteen rannalla elämä -romaania. Lupasin, että kuuntelen kommentit ihan hiljaa ja keskeyttämättä, ja kirjasta saa sanoa juuri sitä mitä itse tahtoo, myös kriittisiä arvioita. Näin toimittiin. 

Kustantajan version kannen on tehnyt Laura Nupponen. 

 

Ensiversion kansi on Anitta Kainulaisen luomus. 

Pieni ongelma oli ollut kirjan saatavuus, mutta lopulta kaikki olivat saaneet kirjan luettavakseen tavalla tai toisella. Yksi oli kuunnellut kirjan äänikirjapalvelussa. Osa oli saanut kirjastosta kirjan ensiversion, sen pienen. Kirjahan laajeni yli puolella kustantajan tultua mukaan, mutta toki perusta on pysynyt samana: vuoteen 1923 sijoittuva kuvaus pienestä Iita-tytöstä, hänen ystävystymisestään kansalaissodan erakon kanssa ja kyläyhteisöstä heidän ympärillään. 

Kirjoitin tarkasti ylös joka kommentin. Nyt kirjoitan ne puhtaaksi. Mitä siis kirjasta sanottiin?

- Sujuvaa, soljuvaa, leppeää tekstiä. Ensi lehdeltä alkaen helppo lukea. Pelkäsin, että siinä kuvataan sisällissodan raakuuksia, mutta olin mielissäni, kun ne olivatkin syrjässä.

- Salinin tausta paljastettiin ehkä hiukan liian aikaisin, historian ex-vankina olisi voinut jättää myöhemmäs.

- Aika ei ollut herttaista eikä helppoa. Oli köyhyys ja sota, mutta lukeminen ei ollut raskasta. Se oli valoisa, siinä oli optimismia, ihmisiin oli hyväksyvä suhtautuminen. Kirjaa oli miellyttävää lukea. Kiinnitin huomiota kieleen: käytät kieltä ekonomisesti, lyhyessä virkkeessä on paljon asiaa. Onko se sinulle luontainen tapa ajatella ja kirjoittaa, vai onko se opeteltua? Kursseilla opetetaan ekonomista kieltä, miten sinä olet sitä oppinut tai opiskellut?

- Erittäin mielenkiintoinen, tykkään ulkonäöstä alkaen. 1920-luku ja sota-aika alkoivat askarruttaa.

- Minulle tämä oli hyvä, kun olen huono lukija ja ollut huono ainekirjoittaja. Teksti oli helposti avautuvaa. Sata vuotta sitten on ollut elämä ankeaa. Idan ja Juho-sedän ystävyys ja yhteys olivat koskettavat. Kieli juuri oikeanlaista tähän.

- Tykkäsin heti alusta lähtien. Mietin, miten todelta se lapsen ajatusmaailma tuntui. Kivoja huomioita: Valpurin ja Matildan ystävyys, Iita ja Salin, yksinäisyys, junareissut. Jännästi kuvattu, naisilla oli toisistaan hyötyä, saivat puhua keskenään. Ihana, onnellinen loppu. Tätä pystyi lukemaan sujuvasti ja vauhdikkaasti.

- Minua kiehtoi erityisesti teoksen kansatieteellisyys. Se oli totta ja uskottavaa. Oli kyläsauna ja kaikki ne esineet. Viehätti myös se, että ihmisiä ei kuvattu rautalangasta vääntäen vaan jätettiin mielikuvitukselle sijaa. Kieli oli juuri sopivaa: sisältö, asiat ja kieli olivat kompaktissa tasapainossa keskenään.

- Havaitsin, että kirjassa oli kilttejä miehiä ja häijyjä naisia! Mistähän se kertoo?

- Aikakausi oli rankka, henkilöt oli kuvattu tosi lämminhenkisesti ja hyvin, se teki kirjasta mielenkiintoisen. Taustatyötä oli tehty varmaan paljon. Kirjassa oli lapsen näkökulma, mutta siinä ei kuitenkaan ollut minäkertojaa? Miksi niin?

- Oli hyvä kirja. Luin sen ja ihmettelin: ”Nytkö se jo loppui?” 

- Mistä tuli Salinin nimi? Entä Sippolan Kustaa?

- Mielenkiintoinen. Miten en ollut tiennyt, että lähistöllä asuu tällainen kirjailija Tudeer? Kiinnitin erityistä huomiota kirjan aistillisuuteen, siihen että siinä olivat vahvasti mukana kaikki aistit: tuoksut, äänet, maut. Kuuntelin tätä äänikirjana Erja Manton lukemana, ja lenkillä juostessa aistit ovat muutenkin auki.

- Lapsen mielenmaisema oli kuvattu lahjakkaasti ja uskottavalla tavalla, sekä Iitan että Fiinan. Tuli mieleen Teuvo Pakkala. Lisäksi mieleen jäivät puolihylkiö Salin ja isäntäväki, miehillä oli eräänlainen YYA-sopimus. Emäntä puolestaan oli ehkä hieman mustasukkainen, ainakin Valpurille filmiväen huomiosta.

Koira nimeltä Pikku oli erakko Salinin
ainoa ystävä monen vuoden ajan. 

 - Tunnemme historian, mutta tällainen mikrohistorian tallentaminen on tärkeää. Miljöö kirjassa oli lapsuudesta itsellekin tuttua 1950-luvulta: navetta, eläimet, kanojen perässä juokseminen. Elämässä sata vuotta sitten oli jotain kadehdittavaakin, nykyään maalla ihmiset kärsivät yksinäisyydestä. Kylällä oli tarkka arvojärjestys, mutta kyllä Valpuri osasi sitä rikkoakin. Onko Salin oikeasti ollut olemassa? Miehet eivät monesti pysty purkamaan traumojaan, oli uskottavaa että Valpuri oli siihen naisena kyennyt jo aiemmin. Lähde oli mielenkiintoinen, kun yleensä lähteet ovat pieniä. Suosta olen eri mieltä: en kyllä suovettä joisi. Iitan kehityskaari oli hieno.

***

Lopuksi tietysti vastasin kysymyksiin, joita oli herännyt. 

Meillä oli hieno, pitkä, antoisa keskustelutuokio.

Tajusin, että lähes kaikki lukupiirin osallistujat olivat opettajia, ja se osaltaan selittää mielenkiinnon kirjaa kohtaan. Ensiversiota kirjoittaessani minulla oli mielessäni kaksi kohderyhmää: ensinnäkin kirjoitin kirjan, jollaisen itsekin tahtoisin lukea. Toiseksi kirjoitin kirjan, jota toivoin opettajien lukevan ääneen koulussa. Se haave on toteutunut vain osittain, enemmän kirjoillani on ollut aikuislukijoita. 

Kesällä ilmestyy Iitan/Idan (hän vaihtoi myöhemmin nimensä Idaksi) elämästä kertova kolmas romaani. En ole pitänyt edellisille julkkareita, joten nyt aloin suunnitella trilogiajuhlaa. 

Tervetuloa mukaan! 

Joku voi tietysti ihmetellä, miten voi olla kyseessä trilogia, kun siihen on ilmestynyt myös neljä joulukirjaa. No, kerrankos trilogiassa seitsemän osaa on... niin, tai kahdeksan. Tai mistä minä tiedän, montako niitä tulee. Minä niin pidän hahmoistani! Ida ja Matilda, Valpuri ja Fiina, Erland ja lapset, Toivo ja Eero - ja tietysti Juho Salin, josta kaikki alkoi. 

Ei kaikki kuitenkaan voi hänen kuolemaansa päättyä, eihän?