Eilen kerjäilin tietoa siitä, ketkä blogiani lukevat. Kiitos niille muutamille vastanneille!
Nyt aloin miettiä lisää tätä reagointitoivettani.
Eilen tavoitteena oli saada tietoa lukijoista ja varmistus siitä, että he ovat oikeita ihmisiä,
mutta se ei ole ainut syy odottaa yhteydenpitoa ja viestejä ihmisiltä.
Miksi ylipäänsä kirjoitan blogia? Miksi päivittelen Facebookia niin ahkerasti?
Olen addikti.
Yhteydenpitoaddikti.
Olen addiktoitunut Facebookiin ja myös tähän bloginpitoon.
Jatkuva toiveeni on saada kommentteja ja vastauksia - tietysti myönteisiä.
Kielteisiä kommentteja kammoan, niitähän Facebookissa on helppo saada, mutta välttelen sellaisia kannanottoja, joihin tulee vihaisia vastauksia. Olen siis pelkuri. Vihaiset kommentit saavat minut vapisemaan.
Miksi olen sellainen? Siis miksi havittelen jatkuvasti ihmisiltä kirjallisia viestejä?
Facebookissahan se on tietysti tavoite kaikilla, tykkäyksien kalastelullehan Fb paljolti perustuu.
Mutta eivät minulle riitä pelkät tykkäykset.
Tajusin, että olen aina ollut tällainen. Ennen tietokoneaikaa harrastin kirjeenvaihtoa. Nykyisin sellainen on harvinaista, mutta nuorena minulla oli runsaasti kirjeenvaihtokavereita. Muistan myös, miten Norjassa asuessani kirjoitin puolitutuillekin (koiraharrastajille) ja petyin, jos ei vastauksia tullut. Silloin kirjeiden saaminen oli erityisen tärkeää, kun asuin siellä pienessä mökissä metsän keskellä ja olin paljon yksin. (Oli meillä toki paljon ystäviäkin, mutten autottomana heitä päässyt tapaamaan milloin tahansa.)
Mutta yhtä lailla Suomessa, kotioloissa, kirjeenvaihto oli tärkeä osa elämääni.
Pari-kolmekymppisenä myös tallensin kaikki kirjeeni, valtaosa niistä on mapitettuina hyllyssä yhä.
Odottelin vastauskirjeitä ja vastasin itse myös aina mahdollisimman pian. Onneksi muutkin olivat yleensä samanlaisia, kirjeiden kirjoittaminen oli yleistä. Mutta minulla kirjeenvaihtoystäviä oli poikkeuksellisen paljon. Heitä oli ympäri Eurooppaa ja Amerikassakin, mutta etupäässä tietysti Suomessa.
Mistä se johtuu? Siitäkö, että olen narsisti tai muuten vain kovin itsekeskeinen ihminen?
Vaiko siitä, että kasvokkain kohtaaminen on minulle vaikeampaa? Onko? Kun ei oikein ole. Usein saan kuulla olevani sosiaalinen, ja onhan minulla paljon tuttavia. He vain eivät ole yleensä ihan lähellä.
Addiktoiduin sähköpostiin heti, kun se tuli. Mikäs sen sähköpostijärjestelmän nimi olikaan? Sellainen kamala, kömpelö mustapohjainen tekstijärjestelmä, en kyllä muista nimeä nyt. Mutta viestejä sillä pystyi lähettämään ja vastaanottamaan, ja se oli tärkeintä.
Nyt viestejä kulkee kymmeniä päivittäin. Gmailin ja Facebookin lisäksi on Whatsapp, Messenger, blogi, kotisivut, Instagram. Huh. Ei kulu päivää ilman sähköisiä viestintävälineitä. Tietysti tavallinen kirjepostikin vielä kulkee, onneksi. Oikean kortin tai kirjeen saaminen on ihanaa! Silloin tällöin niitä tulee ja lähetän niitä joskus itsekin, harvoin toki.
Tänään on äitienpäivä. Äitienpäiväkorttia en ole lähettänyt koskaan.
Minun äitini ei pitänyt äitienpäivästä. Hänen mielestään se oli kauppiaitten juonia.
Mutta nyt on ihana kevät! Syömme villivihanneksia ja teemme puutarhahommia.
Montako lajia tunnistat yllä olevasta eilisen salaatin pohjasta? Okei, niitä on viisi.
Eilen oli lämmin päivä, mutta iltaa kohti tuuli nousi ja sää viileni.
Siksi emme syöneet ulkona, istuimme vain aikamme yläterassilla Näkyvänlampea katsellen.
Joutsen siellä hautoo, kurkia ei tänä vuonna ole.
Ja nyt minä taas vain kirjoittelen blogia, vaikka ulkona paistaa aurinko ja puutarhassa riittäisi hommaa. Täytynee lähteä auttamaan Lassia, vaikka hän aina vakuuttaa, että tekee mielellään itse.
Mutta tällaisesta lorvimisesta tulee syyllinen olo.
Hei! Kommentoikaa nyt ihmeessä! Nakatkaa viesti! Täällä haavin kanssa odotellaan!
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!