Melontakauden muistoissa

 

Päivän viidennen etäpalaverin jälkeen lössähdin eilisiltana sohvalle ja huomasin, että televisiosta tulee Fillaripäiväkirja. En olekaan ennen tullut sitä katsoneeksi. Nyt fillari kulki vesillä – tässä meidän lähistöllä! Jäin siis seuraamaan, mihin matka vie.

Ja kyllä, meidän rantaanhan se toi. Kas.

Viereinen kuva ei ole ohjelmasta, vaan meidän kanoottiretkeltämme viime kesältä. Olemme saapumassa kotirantaan, samaan kohtaan, missä Halttusen Jaska eilen televisiossa rantautui. 

Vappupiknik Yli-Myllyn suojelualueella on meille tullut
jo perinteeksi. Jos lapsia ei ole mukana, voimme
kohottaa kuohuviinitkin.

Ohjelma oli tehty vappuna, jos oikein kuulin. En tiedä oliko se tehty viime vuoden vappuna vai aiemmin, mutta todennäköisesti olemme olleet tuolloin Yli-Myllyn suojelualueella. Meillä on vappuperinteenä käydä piknikillä Yli-Myllyllä. Muuten olisimme varmaankin tavanneet Halttusen Jaskan hänen tullessaan pihaamme.

Tämä ei ollut yhtä suuri yllätys kuin se, kun vuosia sitten luin kunnan sivuilta, että Punelian melontareitin rantautumispaikka on meidän pihassamme! No ei kyllä ole. Otin kuntaan yhteyttä ja

sain kuulla, että sellaisia kaavailuja tosiaan oli joskus ollut, silloin kun Solstrand vielä oli helsinkiläisen seurakunnan omistama. Solstrandin ostoakin kunta kuulemma harkitsi. Mutta suunnitelmat haudattiin, ja niiden päätyminen nettisivuille oli puhdas vahinko. Virhe korjattiin kyllä äkkiä.

Ystäväni Marjo ehdotti, että pystyttäisin makkarakojun rantaan. Hauska idea, mutta en innostunut. Järjestämme kyllä silloin tällöin ravintolapäiviä, ja valkosipulinmyyntiäkin on loppukesällä, mutta jatkuva vierasvirta ei houkuta. On ihanaa, kun käy ihmisiä, mutta suurimman osan ajasta tahdomme viettää kotonamme ihan omassa rauhassa.

Silloin tällöin tähän Vääräjoellekin jokin melontaseurue tulee. Joskus he taistelevat kanoottinsa kivisen kosken läpi Näkyvälle ja nousevat ilmeisesti sitten rantaan jossain ennen patoa. Karkkilaan astihan tästä ei kanootilla pääse, vaikka joki sinne kulkeekin.

On mukava käydä jututtamassa melojia. Kosken ylityksen katsominen on myös joskus viihdyttävää puuhaa. Siinä vesi loiskuu, kanootinpohjat kolisevat kivissä ja kirosanat lentävät. Koirat säestävät haukkumalla rannassa.

Itse lähdemme yleensä melomaan vastavirtaan eli kohti Sinervää ja Teväntöä. Tai siis aina. Viime kesänä vesi oli niin korkealla, että Saarenmaan koskessa virta oli hallitsemattoman kova. Ilmeisesti minun osaamattomuuteni vuoksi kanootti kiepsahti ympäri ja saimme taistella pitkään estääksemme kanoottia karkaamasta ja päästäksemme takaisin kyytiin. Se latisti melontahaluni loppukesäksi.

Alavirran puolella eli Näkyvällä liikumme vain veneellä, harvoin silläkään.

Ilmeisesti ihmiset hyvin tietävät, ettei Punelian reitillä ole mitään varsinaista maihinnousupaikkaa Sinervän jälkeen. Ei sillä, että pistäisimme pahaksemme, vaikka siihen joskus tultaisiinkin. Varsinkaan, jos kyydissä on polkupyörä, jolla matka sitten jatkuu, kuten Jaskalla. Autolla pihaan ajaminen on eri juttu. 

Mutta mukavinta silti on, jos ottaa etukäteen yhteyttä ja kertoo tulostaan. Mielellämme tarjoamme vaikka kombutsat rannassa. Koskikalastajat yleensä ilmoittavatkin tulostaan, sillä Lassi on yhteyshenkilönä kalastajille. Hän koordinoi, ettei samana päivänä turhaan tule useampaa porukkaa. Tosin: ei tästä mitään lohikaloja ole saatu enää vuosikausiin, ja kalastajat ovat satunnaisia kokeilijoita.

Yli-Myllyn vanha torppa on jo siinä kunnossa, että sisäänmenoa en suosittele. Mutta pihapiirissä saa käydä, samoin kauniilla, suojellulla harjulla. Ainakin yhden muunkin pariskunnan olemme siellä tavanneet juuri vappuna kevään herätessä.