Tinkan tarina

Tinka on nykyisistä koiristamme se vanhempi. Meillä on aina ollut koiria, niin kauan kuin olemme asuneet Solstrandissa. Tutustuin Lassiin vuonna 2005, ja silloin hänellä oli musta narttu Luna, minulla valkoinen pieni uros Kirppu. Luna oli sekoitus karjalankarhukoiraa ja kultaista noutajaa, Kirppu oli katukoira Tallinnasta.

Yhdessä hankimme kolmanneksi Oliverin, parivuotiaan skotlanninhirvikoiran. Näistä kolmesta Luna kuoli ensin, 17-vuotiaana. Sitten oli Kirpun aika täynnä, se eli 16-vuotiaaksi. Oliverkin eli poikkeuksellisen vanhaksi. Joidenkin tietojen mukaan skottiuroksen keskimääräinen elinikä olisi seitsemän vuotta, Oliver eli yli yksitoista. Mutta oli se jo niveliltään raihnainen lopussa. 

Mutta Tinka. 

Tinka eli Timppa eli Tinkerbell syntyi jossain päin Espanjaa ja eli pentuetovereidensa kanssa ensimmäiset ajat auton peräkontissa. Siitä se päätyi eläinsuojelutyötä tekevälle naiselle, joka eli suurella tilalla hevosten ja 70 koiran kanssa. Koirille etsittiin koteja, ne eivät suinkaan asuneet pysyvästi tämän naisen luona. Mutta Tinka oli eri juttu: tuo nainen ei halunnut antaa sitä kenellekään. Tinka oli hänen suosikkinsa. Se näkyi myös ulkoisesti - sen ajan valokuvissa Tinka on oikeasti lihava. 

Tinkasta myös huomaa yhä, että se on saanut erityistä huomiota. Sille on opetettu asioita ja se luottaa ihmisiin. Sillä oli varmaankin oikein mukavat oltavat tuolla hevostilalla. 

Mutta eräänä yönä yllättäen tuo nainen kuoli. Ystäville ja eläinsuojeluporukoille tuli kiire löytää

Tinkabell Espanjassa ehkä
kolmivuotiaana. Ei uskoisi samaksi
koiraksi kuin nykyisin.

kaikille eläimille uudet sijoituspaikat. Tinka päätyi tarhalle. Melko pian sille kuitenkin löytyi ottaja Suomesta. Se sai passin, rokotukset, tarkastukset ja loishäädöt ja lennon Suomeen. 

Kaikki ei kuitenkaan sujunut niin kuin oli tarkoitus. Viime hetkellä Tinkan halunnut naishenkilö peruutti. Muistaakseni syynä oli rahapula. Tinka oli siis Helsinki-Vantaan lentokentällä ilman määränpäätä. 

Lassin tyttärellä Jennillä oli saman järjestön kautta tulleita koiria, ja hän tuli apuun. Tinka pääsi Kiloon väliaikaishoitoon. Jenni muisti, että meillä oli enää yksi koira ja kertoi Tinkasta meille.

Lähdimme Kiloon katsomaan Tinkaa. Siellähän se oli, Jennin takana sohvalla peiton alla peloissaan. Kun se nostettiin sieltä esiin, se oli pelokas mutta kiltti ja rauhallinen. Se myös suostui lähtemään minun kanssani kävelylle. 

Oli selvää, että halusimme Tinkan meille. Heti sitä ei kuitenkaan saanut, vaan menimme kotiin täyttämään kotiselvityslomakkeen ja maksamaan kulukorvausmaksun. 

Muutto Solstrandiin tapahtui pari viikkoa myöhemmin jouluaattona. 

Tinka Solstrandissa noin kuusivuotiaana.

Tinka sai nimen Timppa, Tinka tuntui jotenkin pikkusievältä silloin, puhumattakaan Tinkerbellistä, joka lukee passissa. Timppa kotiutui Solstrandiin, mutta oli edelleen pelokas vieraita kohtaan. 

Lopullinen reipastuminen tapahtui, kun Tikki muutti meille. Tikkiä pelotti moni asia, joten Tinka ryhtyi rohkeaksi. Osoittautui siis, että aikuinenkin koira voi päästä arkuudestaan. 

Myös Timpan nimi muuttui. Tikki oli uros, joten tuntui tyhmältä kutsua narttukoiraa Timpaksi. Lassi kyllä käyttää yhä Timppa-nimeä. 

Tinka on hienoin koira, mitä minulla on ollut. Kaikki elämäni koirat ovat olleet tärkeitä, mutta yksikään ei ole ollut niin kiltti, viisas, ystävällinen ja omistautunut. Se on koko lailla täydellinen koira: oikean kokoinen, ei liian karvainen mutta ei silti palelevainenkaan, reipas ja liikkuva, sosiaalinen. 

Mutta on sillä vikansakin. Se on riistaviettinen, mitä nyt varsinaisesti ei koirassa voi pitää vikana vaan perusominaisuutena, kyllähän koiraan riistavietti kuuluu. Siitä vain on käytännössä usein harmia. Toinen harmin aihe on sen tapa pyöriä hajuissa. Viimeksi se teki sen tänä aamuna. Ei ollut hauskaa aloittaa aamua koiran pesulla. 

Lisäksi sillä on alapurenta ja melko huonot hampaat. Eläinlääkäri on jo joutunut poistamaan siltä aika monta hammasta. Sillä on myös nivelrikko, mikä johtuu todennäköisesti pitkälti sen lihavuudesta nuoruusiässä. Syötän sille päivittäin glukosamiinia ja aika ajoin kipulääkettäkin. Nivelrikko huolettaa. On todennäköistä, että nivelrikon takia Tinka ei tule olemaan yhtä pitkäikäinen kuin Kirppu ja Luna olivat.  

Tinka oli myös muusani, kun kirjoitin romaaniani Lähteen rannalla elämä. Oikeastaan Tinka on kirjan yksi päähenkilö, tosin nimellä Pikku. (Lisätietoja kotisivuillani www.tudeer.fi ja Facebook-ryhmässä Lähteen rannalla elämä.)