Makasiini, kirja ilman julkkareita

Kirjan tekeminen on urakka, jonka laajuuden ymmärtää parhaiten vasta sitä tehdessään. Jos kyseessä on kirja, joka sisältää suuren määrän eripituisia ja erityylisiä tekstejä ja niiden lisäksi vielä satoja valokuvia, on urakka vieläkin haastavampi. 

Viimeisimmän kirjani ulostulosta on kulunut tasan vuosi. Vuosi sitten pihaan ajoi Postin suuri auto, josta kipattiin ulos laatikoittain kirjoja. 

Jos kirjanteon takana on kustantamo, apuna on yleensä suuri joukko ammattilaisia. Minä kustansin kirjani itse, ja apunani oli kyllä taitava taittaja, mutta ei sitten muita. Tekstien hionnat, kuvien valinnat, taiton ohjeistus, viimeistelytyöt sekä painon, paperin ja kansimateriaalien valinnat oli tehtävä itse. Puhumattakaan sitten kirjan markkinoinnista ja myynnistä. Ne harvoin ovat kirjoittajan ominta aluetta, mutta ilman lukijoita kirja on turhaan tehty. Se on suuri ristiriita. 

Itse olen kyennyt markkinoimaan kirjaa lähinnä lähipiirilleni, ja se on tietysti tosi harmillista. Usein olen potenut huonoa omatuntoa, kun olen jakanut päivityksiä Facebookiin kirjastani, ja kun olen suostunut ottamaan vastaan maksun kirjasta ystäviltäni. Omilta ystäviltäni! 

No, kirjan kuitenkin tein, eikä kukaan kirjan ostaneista ole ainakaan ääneen sanonut, että harmittelisi ostoaan. Päinvastoin, ja on tietysti ollut ihanaa saada kiitosta. Yhtään virhettäkään ei kukaan ole onnistunut siitä kertomaan: tai yksi  kertoi, mutta mitään virhettä ei sittenkään oikeasti ollut. Ei sillä, että kirjan täytyisi olla tai se oikeasti olisi täysin virheetön, mutta etenkään asiateksteihin en tahdo faktavirheitä.  

Palaan mielessäni vuoden takaiseen päivään ja sitä edeltäneisiin kuukausiin. Koronavirus oli sotkenut kaiken, eikä aikatauluilla ollut enää merkitystä. Julkkareita vietin kaksin Lassin kanssa pihassa. 

Kirjan idea oli syntynyt jo vuosia aiemmin. Ensimmäisen kerran mainitsin asiasta ystävälleni Anittalle edellisenä vuonna, kun pienoisromaanini Lähteen rannalla elämä oli valmistunut. Anitta on graafinen suunnittelija, joka taittoi romaanini. 

Meni kuitenkin alkuvuoteen ennen kuin otin toden teolla asian puheeksi. Anitta sanoi, että helmikuussa hän voisi ehtiä aloittaa. Hän unohti, että hänellä oli muutama muukin iso työ tässä keväällä, mutta minä aloin siis koota aineistoa.

Samalla selvittelin painovaihtoehtoja ja pyysin tarjouksia. Hintahaarukka oli valtava. Kaikista kallein oli se monen käyttämä saksalaisfirma, jota en muutenkaan olisi halunnut valita. Lopulta en valinnut halvinta, niin hullulta kuin se tuntuikin. Lahtelainen PPD vakuutti laadullaan, materiaaleillaan ja palvelullaan. 

Lähetin materiaalit Anittalle helmikuussa ja hän ryhtyi työhön. Pian kerroin, että kirjan pitää olla valmis huhtikuun alussa. Silloin olisivat julkistamistilaisuudet. Anitta järkyttyi ja yritti väittää vastaan. Eikö ole muuta mahdollisuutta? Ei, sanoin minä, ja Anitta pisti vauhdiksi.

Kehittelimme kokonaissuunnitelman. Olin edellisenä vuonna ottanut jokaisena aamuna valokuvan portailta samasta kohdasta samaan suuntaan. Valitsimme kuvista 12 kuukausien aloituskuvaa. Kävimme jutut läpi ja määrittelimme, mille kuukaudelle mikäkin kuva ja teksti kuuluu. Mietimme, mitä vielä puuttuu ja täydensin jutuilla ja kuvilla.

Laadin aikataulun, jota noudattamalla projekti onnistuisi. Sivu sivulta, aukeama aukeamalta, kuukausi kuukaudelta. Painoon torstaina 12.3., valmis kirja käsissä 1.4.

Eihän aikataulu tietenkään pitänyt. Kun se venyi, oli pistettävä lisää vauhtia. Ei vapaapäiviä. Anitta aloitti aamuvarhaisella ja jatkoi myöhään iltaan. Piiskuri-Marika lähetteli viestejä ja soitteli, käski välillä käydä lenkillä mutta jatkaa taas. Anitta puolestaan keksi Marikalle yhä uusia tarpeita: tähän on saatava parempi kuva, tuohon lisää kuvia, tänne uusi juttu. Tähän uhkaa jäädä tyhjä sivu, keksi jotain! Tee nyt jo se novelli valmiiksi, ota uusi kuva tästäkin kohteesta.

Viestejä kulki kymmeniä päivittäin. Messenger-viestejä, sähköposteja, tiedostonsiirtoja, niiden lisänä puhelinsoitot ja nettipuhelut. Anitta puursi Hiirolassa, minä päivystin Pilpalassa ja lähetin mitä pyydettiin, kommentoin ja esitin yhä uusia toiveita. Valmista alkoi syntyä.

Lopulta oltiin siinä pisteessä, että sivut olivat valmiita. Tehtiin vielä useita korjauslistoja ja lähetettiin aineistoa ja tarkastusversioita puolin ja toisin. Muokattiin ja hiottiin, tarkastettiin ja taas hiottiin. Yritin säästellä Anittaa jättämällä sanomatta ihan pienistä, mutta hän kannusti muokkaamaan kaiken, mikä häiritsee, vaikka olikin kiire. Ihan kaikkea en kuitenkaan vaihdattanut, muutama turha kuva jäi mukaan.

Ja sitten luettelot. Varsinaisen sisällysluettelon tekee kone, mutta asiahakemisto piti tehdä käsin. Anitta repi hiuksiaan. Ei kai? Miksi sekin vielä? No mutta tässä tämä nyt olisi, asemoi mukaan. Ja tässä uudelleen, edellisessä oli puutteita. Hei, minä tein vielä henkilöhakemistonkin. Eteen vai taakse? Vasemmalle vai oikealle? Yksi vai kaksi palstaa? Mahtuuko? Ei mahdu, ota jotain pois.

Sivujen jälkeen päästiin kansien kimppuun. Tarkoitus oli saada kanteen tilkkutäkki kymmenistä kuvista. Se ei toteutunut. Mutta mikä fontti? Ollaanko nyt varmoja nimestä? Hion vielä vähän takakansitekstiä, käykö näin? Ai et tahdo omaa esittelyä? Ei sittenkään taittajan nimeä kanteen? Takakanteen nyt ainakin.

Satojen läpikäytyjen fonttien jälkeen päädyttiin samaan, mitä oli käytetty romaanissa. Etiketti. Tahdon kanteen etiketin! Millainen? Sellainen kuin vanhoissa hillopurkeissa. Tässä vaihtoehtoja, kehitä! Hyvä!

Minkä värinen selkä? Entä takakannen fontti, näkyykö se varmasti? Kokeile vielä
puolilihavaa. Nosta tekstiä, jätä isompi väli, näytä miltä näyttäisi ruskeana. Sori, mutta lisätään vielä juttuihin loppumerkit.

Onko painosta tullut paperinäytteet? Entä kansipohja? Miksi nämä paperit, missä näyte ylivetopaperista viipyy? Onhan heille varmasti selvää, että laminointia ei tule? Onko sisäsivuilla matta varmasti parempi kuin puolikiiltävä? Vieläkö ehtisi saada näytteen kiiltävästä?

Pelkäsin välillä oikeasti Anittan jaksamisen puolesta. Kaiken tämän puurtamisen ja poukkoilun ohessa hänen oli tehtävä myös muita leipätöitään. Itse kävin töissä myös, mutta puolen päivän poissaolo kirjaprojektista ei paljon etenemiseen vaikuttanut, kun Anitta jatkoi Hiirolassa urakointia.

Anitta itse sanoi jälkikäteen, että muutamaan otteeseen hän menetti jo uskonsa siihen, että kirja valmistuisi ajoissa. Mutta hän ei luovuttanut.

Ja se valmistui! Aamupäivällä 12.3. aineiston piti olla painossa, ja niin se myös oli. Lähetys Lahteen, PPD:llä aineistontarkastus, tarkastusvedoksen teko ja sitten koneet pyörimään.

Hetkinen.

Illalla 12.3. laitoin Anittalle viestin: ”Uskaltaakohan tätä sinulle kertoakaan…”

Julkkarit oli peruttu. Koronaviruksen takia yleisötilaisuuksia ei suositeltu järjestettäväksi.

Nyt oli siis suunnilleen sama, milloin kirja valmistuisi. Ilmoitin painolle ja kerroin, että toki sen saa painaa aikataulun mukaan, mutta mitään kiirettä ei ole.

Pikkujuttuhan tämä oli Suomen saati koko maailman mittapuussa. Loppujen lopuksihan kaikki sujui vallan mainiosti. Kirja tuli valmiiksi, henkilövahingoilta vältyttiin. Onneksi Anitta on sen verran itsepäinen ja ammattiylpeä, ettei suostunut tinkimään laadusta kiireessäkään.

Ja ikuisessa positiivisuudessaan Anitta vakuutteli, että julkkarit voidaan varmaan pitää kesällä. No, ei voitu. Syksyllä varmasti! No, ei voitu. Mutta kyllä ne menevät kaupaksi kaikki, eiväthän ne vanhene. 

Kyllä kirja vanhenee. Vaikka sen ulkoasu julkistamishetkellä olisi miten raikas ja moderni, muutaman vuoden kuluttua se näyttää vanhalta. 

Ja voiko puolitoista vuotta vanhalle kirjalle järjestää julkistamistilaisuutta?