Kukkapenkkikritiikkiä

 Rakastan kukkia. Mutta taidan sittenkin rakastaa enemmän vihreitä kasveja.

Suosin kukka-asetelmissakin luonnonkukkia, mutta ovathan jalostetut puutarhakukat tietysti helpompia ja usein kestävämpiäkin maljakossa. Keskimmäisessa kimpussa on puutarhakasveja, reunimmaisissa luonnonkukkia ja viljaa. 

Meillä on suhteellisen suuri puutarha, josta isossa osassa kasvaa kukkia. Vuosi vuodelta tunnen itseni yhä enemmän typeräksi kitkiessäni kukkapenkkejä. Millä perusteella nypin pois luontaisesti paikalla kasvavat kotimaiset kasvit ja jätän siihen muualta tuodut (joiden odotan sitten kukkivan pienen hetken jossain vaiheessa kesää)?

Yksi kauneimmista kukista on mansikka. Nämä ovat ukkomansikoita.
Luin äsken kalenteristani, että viime vuonna tähän aikaan ahomansikka jo kukki meidän pihassa.

Nurmikkoa en olekaan leikannut koskaan. Tasainen nurmikko ei vastaa kauneusihanteitani ollenkaan, ja nurmikon leikkuu tuntuu lähes yhtä turhalta kuin lehtien puhaltaminen. Mieluummin katselen sammalta, varvikkoa tai vaikkapa heinikkoa. On meillä ruohikkoalueitakin, niitä niitämme pari kertaa kesässä.

Olen ymmärtänyt, että puutarhanhoidon suosio on kasvanut viime vuosina. Ymmärrän oikein hyvin, että puutarhassa on kiva puuhastella, mutta minä kyllä käytän aikani mieluummin hyötykasvien hoitoon ja muut ajat ihastelen luonnonkasveja. Ja kun ajattelen kaikkea sitä turve-, lannoite- ja jopa myrkkymäärää, jota kukkapuutarhoihin työnnetään, ymmärrän yhä enemmän myös kiviaiheita puutarhassa. Jos ei tahdo, että vihreä rehottaa, niin kivethän ovat varteenotettava vaihtoehto. 

Ketoneilikka kasvaa Suomessa luonnonvaraisenakin, mutta Solstrandiin ne on varmaankin tuotu.
Ne ovat hyvin elinvoimaisia, eikä niitä tarvitse mitenkään hoitaa. 

Puutarhanhoito ei siis ole täysin harmitonta touhua. Valtaosa haitallisista vieraskasveistamme on peräisin kukkakasvipuutarhoista, yleensä siis ihan ihmisten kotipihoista. 

Siitä meillä on kokemusta omassa pihassakin. Ensimmäiset vuodet, jotka täällä asuin, taistelin kurttulehtiruusua vastaan. Työ oli rankkaa, mutta se onnistui. Lumimarjapensasta ja orapihlajaa tunkee milloin mistäkin joka kesä, samoin isokiertoa saa kitkeä yhä, vuosien jälkeen. Sen sijaan lupiinien edessä olemme antautuneet. Niistä emme pääse varmaankaan koskaan eroon. 

Kaikki nuo kasvit on ihminen tänne varta vasten istuttanut. Olisipa jättänyt istuttamatta! 

Helpoin vieraslaji on jättipalsami. Sitä ei ole meillä koskaan ollut, mutta monesta muusta paikasta olen sitä kitkenyt, varmasti satoja kiloja. Se on helppo, yksivuotinen kasvi: riittää kun sen kiskaisee irti (ennen siemenvaihetta) ja jättää aurinkoon kuivumaan. Jos niitä on paljon, voi tehdä kasan ja pomppia päällä. Parin viikon kuluttua voi tehdä seurantakierroksen ja kitkeä myöhäisherännäiset. Seuraavana vuonna niitä on enää vähän. Mutta jos ne ehtivät jo siementää, ei kannata tehdä mitään, vaan palata asiaan seuraavana vuonna. Niin ja jättipalsamihan on täysin turvallinen, sen voi vaikka syödä itse tai syöttää lampaille.  

Paljon, paljon hankalampia siis ovat kurttulehtiruusut ja orapihlajat, etenkin kun ne ovat vielä niin piikkisiä. Ja huh, kaukasianjättiputki! Kiitos, Solstrandin vanhat puutarhurit, ettette sitä meille tuoneet! 

Maitohorsma on kaunis ja monikäyttöinen. Se on kokonaan syötävä ja kukkivana kaunis.
Meidän pihassa saisi olla sitä enemmänkin.