Tänä keväänä olen tehnyt kolme anomusta. Niiden teko oli aika iso urakka, ja jännitän vastauksia. Tosin olen melko varma, ettei myönteisiä vastauksia tule. Jännitän silti, vaikkei kyse ole edes itsestäni. Itse en ole pyrkimässä mihinkään. Jos tai kun kieltävä vastaus tulee, minun ei pitäisi ottaa sitä henkilökohtaisesti. Luullakseni otan kuitenkin.
Kun mietin sitä, hoksasin, että olen aika harvoin uskaltanut mihinkään hakeakaan, koska olen pelännyt torjutuksi tulemista. Paitsi kerran erehdyin - kovin ajankohtaisessa asiassa. Suostuin siis kuntavaaliehdokkaaksi. Tarkoitus oli mennä vain listantäytteeksi hankkimaan muutama ylimääräinen ääni. Tulos oli suuri yllätys: jouduin kunnanvaltuutetuksi. Ja vielä ainoaksi ryhmässäni, valitsematta jäivät vanhat konkarit. Neljä vuotta yksin valtuutettuna; ei, ei ollut hauskaa. Tosin opin noina neljänä vuonna valtavasti, ja olihan se kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen kokemus.
Toista kertaa en kuitenkaan tee samaa virhettä. Ei minusta ole poliitikoksi. Ei edes ehdokkaaksi.
Muutamaa työpaikkaa olen elämäni varrella hakenut. Pikkutyttönä, 15-vuotiaana, hain töitä Kennelliitosta ja siellä sitten vierähtikin melkein 16 vuotta. Sitä ennen olin hakenut kauppa-apulaisen paikkaa, olin siis kaupassa kesätöissä. Ja koirakennelissä. Kennelliitosta lähdin Kainuun Sanomille, OKL:stä valmistuttuani Kotkaan, sitten Ouluun ja sitten Karkkilaan. Näin moneen paikkaan minut siis on valittu! Sen sijaan en päässyt museo-oppaaksi enkä yhteen toimistotyöhön silloin 15-vuotiaana. Se oli kyllä onni. Kaikki on mennyt hyvin näin.
Ai niin, kerran hain EU:hun. Se oli mielenkiintoista. Olen hakenut myös kuvaussihteeriksi Ylelle. Ja Helsingin Sanomien toimittajakouluun. Mihinkään näistä en siis ole päässyt.
EU-haussa oli seitsemän kilpailuvaihetta ja läpäisin kuusi ensimmäistä. Joka vaiheessa noin puolet karsiutui, ja lopulta meitä oli kai 30, joista 11 valittiin. Tai jotain sensuuntaista. Asemapaikka olisi ollut Luxemburg. Onneksi viimeisessä vaiheessa eli haastattelussa karsiuduin. Olisi ollut ihan kauheaa joutua muuttamaan Luxemburgiin!
Miksi minä näitä kerron? Ihan muuten vain. Muistelen.
Luin tänä aamuna Hesarista Miisasta, joka on Suomen seuratuin ihminen. Ai et tiedä kuka? No en minäkään tiennyt. Hän on vloggaaja vai miksihän heitä nykyään pitäisi sanoa. Videoi siis itseään ja omia asioitaan ja ihmiset katsovat ja kokevat olevansa hänen ystäviään.
Kuulemma juuri henkilökohtaiset, yksityiset ja pienet asiat ovat niitä, jotka ihmisiä kiinnostavat. Hmm.
 |
| Solstrandin rannassa paistaa tänään aurinko. |
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!