Lea Mäkisen muistolle

Eilen kirjoittamani, Lea-ystäväni kuoleman kirvoittama teksti käsitteli lähinnä omia tuntemuksiani ja ajatuksiani elämän rajallisuudesta. Tänään alkoi tuntua siltä, että tahdon vielä kirjoittaa enemmän siitä, millainen Lea oli ihmisenä ja millainen oli ystävyytemme. Olin yhteydessä hänen surun murtamaan tyttäreensä ja ymmärsin, että häntä ja Lean lapsia lohduttaa lukea muistoja äidistään. Kenties myös lapsenlapset jonain päivänä arvostavat, jos saavat lukea siitä, millainen heidän isoäitinsä oli ystävänä ja ihmisenä perheen ulkopuolisen silmin.

Tätä kirjoittaessani muistan Lean joskus ehdotelleen, että minä kirjoittaisin hänen elämästään. Kannustin häntä kirjoittamaan itse, kerroin kuinka antoisaa ja merkityksellistä on oman elämänsä läpikäynti kirjallisesti. Mutta ei Lea ollut kirjoittajatyyppiä. Hän oli puhuja.

Lea oli puolisen vuotta minua vanhempi. Tutustuessamme hän oli jo kolmentoista. Teinivuosina emme vielä olleet kovin läheisiä ystäviä, vaikka kävinkin hänen kotonaan Koivikkotiellä ja tapasimme aika usein myös ulkona koirien kanssa. Mutta Lean elämään kuului koirien lisäksi jo varhain myös diskot, poikaystävät, reissaaminen ja juhliminen. Olimme kovin erilaisia, enkä niin nuorena vielä osannut ymmärtää ja arvostaa Leaa kunnolla. Lean ansiota kuitenkin oli, että menin kenneltytöksi Black Spot –kenneliin ja tutustuin Gitta Ringwalliin ja moneen muuhun terrieriharrastajaan.

Lea kävi kansalaiskoulun ja meni töihin Maunulan E-markettiin. Se tuntui minusta kovin aikuiselta, minä jatkoin koulussa. En tosin itsekään ollut kuin 15-vuotias, kun menin vakitöihin Kennelliittoon. Myöhemmin muutin Kannelmäkeen, ja silloin Lea asui jo Espoossa. Niinä vuosina yhteydenpitomme oli vähäistä.

Lähennyimme, kun minäkin muutin Espooseen. Elämäni olisi niinä vuosina ollut kovin paljon ikävämpää ilman Leaa. Olin paljon Lean ja hänen miehensä luona, ja Lean kanssa teimme iltaisin pitkiä kävelylenkkejä koirien kanssa.

Huomaan vasta nyt, miten vähän kuvia minulla Leasta on. Tämän vanhan muiston hän lähetti itse minulle viime vuonna. Kuvassa Lea ja minä juhlimme Lean Perro-koiran 10-vuotissyntymäpäivää. 

Lea suhtautui kaikkiin ihmisiin välittömästä ja tasa-arvoisesti. Hän ei itse ollut opiskellut kansalaiskoulua enempää, mutta hänen ystäväpiiriinsä kuului niin tohtoreita kuin toimitusjohtajia, niin työttömiä kuin siivoojia, niin juristeja kuin opettajia. Ammatilla ja asemalla ei Lealle tuntunut olevan paljon merkitystä, hän otti rohkeasti ja reippaasti kontaktia kaikkiin, niin tuttuihin kuin tuntemattomiin. Ja kun tutuiksi oli tultu, yhteyttä pidettiin.

Työntekoa Lea arvosti aina, kaikenlaista työtä. Hän ei tuntunut arvottavan yhtä työtä muita tärkeämmäksi. Hänen äitinsä oli ollut kylvettäjänä sairaalassa, ja siitä Lea puhui usein arvostaen. Äiti teki raskasta työtä ja jaksoi silti hoitaa kolme lastaan. Ja saman teki Lea itse! Kaupan kassalta hän siirtyi toimistotöihin Ulosottovirastoon ja työskenteli siellä eläkkeelle jäämiseensä asti.

Lean alkaessa odottaa esikoistaan elin mukana, mutta pian muutin Kuhmoon. Lea puhui pitkään siitä, miten iso kolaus se oli hänelle ollut. Itse elin kiihkeää ammatillisen kehittymisen aikaa, enkä kovin paljon tainnut pitää yhteyttä. Tuohon aikaan ei ollut kännyköitä eikä internetiä, eikä Lea ollut kirjoittaja, joten yhteydenpito jäi satunnaisiin puhelinsoittoihin.  Tulin kuitenkin paikalle pian Erikan synnyttyä. Myöhemmin Lea sai kaksoset, ja silloin olin vielä etäisempi. Kaksosten äitinä elämä oli varmasti rankkaa. Onneksi Lealla oli tuolloinkin paljon muita ystäviä.

Hän ei ollut opiskellut kieliä, eikä siis puhunut sen enempää ruotsia kuin englantia tai muitakaan vieraita kieliä. Mutta toimeen hän tuli niin ruotsalaisten, virolaisten, venäläisten kuin kaikkien muidenkin kanssa. Se oli suoranainen ihme: hänellä oli vuosikymmeniä kestäneitä ystävyyssuhteita niin itään kuin länteen. Jotenkin hän vain onnistui kommunikoimaan kaikkien kanssa, ja kun vaikea paikka tuli, hän pyysi käännösapua minulta tai joltain muulta.

***

Lea eli vahvasti tunteella kaikkien ihmisten asiat. Hän oli harvinaisen avoin ja kertoi niin omat kuin toistenkin asiat pitkissä, usein tunteja kestäneissä puheluissaan. Vaikka jutut saattoivat koskea ventovieraita ihmisiä, Lea kertoi ne yleensä niin hauskasti ja mukaansatempaavasti, ettei pitkästymisen vaaraa ollut. Jutut olivat myös monipuolisia, olihan Lean ystäväpiiri niin laaja ja monitahoinen.

Vuosien myötä tarinoiden sävy kuitenkin muuttui, ja jutut alkoivat yhä useammin koskea sairauksia ja usein myös kuolemia. Aina en olisi jaksanut kuunnellakaan, kenellä kulloinkin oli todettu syöpä tai mihin kukakin itselleni tuntematon ihminen oli kuollut. Välillä Lea oli äärettömän uupunut, kun hän koki ympärillään olevan niin paljon sairautta ja kuolemaa. Toisinaan hän pyyteli anteeksi sitä, että hän valittaa ja kertoo niin ikävistä asioista. Yritin viestittää, ettei minua rasita, jos hän puhuu omista asioistaan, vaikka ne olisivat rankkojakin. Mutta kaikkien muiden murheita en aina olisi välittänyt kuulla.

Lea oli todella auttavainen ja huomaavainen. Lukuisat olivat ne rahankeräykset, joita hän järjesti milloin kenellekin, yleensä koiraharrastajalle. Välillä hän oletti minunkin haluavan niihin osallistua, vaikken tuntenut lahjan saajaa kuin lähinnä nimeltä.

Lean elämän varmasti pitkäaikaisin kiinnostuksen kohde oli bedlingtoninterrierit. Hän oli kyllä kiinnostunut kaikista koirista ja roduista, ja oli hänellä itselläänkin myös norfolkinterrieri ja kiinanharjakoiria, mutta mikään ei voittanut bedlingtoninterrieriä. Hän oli hyvin keskeinen hahmo terrierimaailmassa vuosikymmenten ajan ja kenties paras bedlingtoninterrierien trimmaaja Suomessa. 2000-luvulla hän oli kuitenkin – ehkä jopa syystä – kovin loukkaantunut siitä, ettei nuori bedlingtoninterrieriväki enää tuntunut arvostavan hänen kokemustaan ja tietojaan. Hän tunsi itsensä syrjäytetyksi.

Onneksi oli muistot ja vanhat ystävät. Vain muutama kuukausi sitten hänen haaveensa toteutui, kun yksi hänen vanhoista ystävistään perusti Facebookiin Terrierihistoriaa-ryhmän. Ryhmässä kokenut terrieriväki muisteli etenkin 1970-1990-lukujen koiria ja koiranäyttelyaikoja. Se toi Lealle suurta iloa hänen joutuessaan viettämään pitkiä aikoja yksinään kotonaan Espoossa.

Korona-aika otti koville Lean kaltaiselle sosiaaliselle ja aktiiviselle ihmiselle. Hänellä oli toki netti ja puhelin, ja niiden avulla hän jaksoi. Kaupassakäynneissä auttoi poika Patrik ja toki myös kauempana asuvat tyttäret ja lapsenlapset pitivät yhteyttä.

Lapset ja lapsenlapset olivat Lealle hyvin tärkeitä, myös viimeisinä aikoina, jolloin hän ei heitä juurikaan päässyt fyysisesti tapaamaan. Äitinä hän oli ollut omistautuva ja kärsivällinen – muistan vain kerran nähneeni hänen hermostuvan lapseensa. Ehkä hän olisi voinut olla jopa vaativampi ja jämäkämpi. Avioeron jälkeen vastuu lasten hoidosta oli jäänyt lähes tyystin Lean harteille. Välit olivat joka tapauksessa läheiset ja luottamukselliset myös lasten aikuistuessa. Lastenlapsia hänelle ehti tulla kolme, ja niistä hän mielellään kertoi ja lähetti kuvia myös ystävilleen.

Lean elintavat eivät olleet terveelliset. Siksi kuolema ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, vaikka se lopulta tuli suurena järkytyksenä ja ennalta arvaamatta. Lea ei harrastanut liikuntaa, hän tupakoi jo hyvin nuoresta, eikä hän sylkenyt lasiinkaan. Koko aikuisiän riesana ollut fibromyalgia teki hänen elämästään epäsäännöllistä ja nukkumisesta usein vaikeaa. Tietääkseni hän kuitenkin söi melko terveellisesti: kaalia, perunaa, juureksia ja viljatuotteita. Ehkä se hieman kompensoi muita elämäntapoja. Hän laittoi hyvää ruokaa perinteisistä suomalaisista raaka-aineista, joskin hän viime aikoina kertoi ruuanlaiton jääneen, kuten niin monella yksineläjällä.

***

Tästä kirjoituksesta tuli pidempi kuin oli tarkoitus. Tarkoitukseni oli kertoa, millainen Lea oli. Hän oli sydämellinen, rempseä, avoin, perusluonteeltaan iloinen, huumorintajuinen, hersyvä, ystävällinen, auttavainen ja empaattinen. Elämä heitteli ja tuuppi, mutta täysin se ei onnistunut Lean valoisaa perusluonnetta latistamaan. Tiedän etten ole ainut, joka olisi toivonut Lean elämän voineen jatkua pidempään.

Enää en voi Lealle soittaa. Jäljellä on vain ikävä ja muistot.