Surun ja ikävän aika

Eilisiltana sain viestin, että läheinen ystäväni Lea on kuollut.

Tutustuin Lea Mäkiseen ollessani 12-vuotias.  Asuimme samassa pihapiirissä Helsingissä, ja meitä yhdisti erityisesti kiinnostus koiriin. Kun myöhemmin muutin Espooseen, Lea oli muuttanut samalle alueelle jo aiemmin. Olimme tiiviisti yhteydessä toisiimme, vietimme yhdessä viikonloppuja ja arki-iltaisin kävimme pitkillä kävelylenkeillä koirien kanssa.

Lea oli harmissaan, kun muutin kauas pois, mutta pidimme kyllä edelleen yhteyttä. Hän oli yksi niistä ystävistäni, joille useimmin soitin. Puhuimme pitkiä puheluita, Lea oli hyvä ja kova puhumaan. Minä olen hiljaisempi, joten Lealle oli kiva soittaa, kun hän hoiti puhumisen. Lea oli hauska ja avoin.

Häntä jäi kaipaamaan suuri joukko ystäviä ja koiramaailman tuttuja ja tietysti kaikista eniten kolme lasta ja kolme lapsenlasta. Koirat ovat ilman emäntäänsä, mutta niistä tietysti huolehditaan hyvin. Minunkin elämästäni puuttuu paljon, kun ei Leaa ole.

Lea oli viimeinen tiivis yhteyteni kennelmaailmaan. Kuitenkin kennelmaailma on ollut hyvin keskeinen osa elämääni, ei enää mutta kymmenien vuosien ajan oli. Lean kautta oli kiva säilyttää jonkinlainen tuntuma siihen, mitä näyttelykoiramaailmassa tapahtui.

Kun läheinen ystävä kuolee, alkaa itsekin miettiä elämän rajallisuutta. Vielä olen terve, mutta vanhenen päivä päivältä. Vanhenen mielelläni. Vanheneminen on kurjaa, mutta se toinen vaihtoehto on vielä kurjempi.

Myös syyllisyys seuraa usein läheisen kuolemaa, niin nytkin. Puhuimme viimeksi puhelimessa viikko sitten. Puhelu loppui jo 9 minuutin kuluttua (katsoin tänään puhelimesta), koska Lealle tuli tärkeä puhelu koiranäyttelystä. Hän yritti pian soittaa minulle uudelleen, mutta en vastannut. En yleensä koskaan jätä vastaamatta puhelimeen, mutta sillä hetkellä oli hankala paikka. Silti olisi pitänyt vastata. Tai olisi pitänyt soittaa pian takaisin. Unohdin. Ei olisi saanut.

Syyllisyys on myös siitä, etten kutsunut Leaa tänne. Hän vietti meillä juhannuksen 2019, mutta seuraavana juhannuksena oli koronarajoitukset. Viime vuonna tapasimme vain kerran, tänä vuonna emme kertaakaan.

Asioita ei pitäisi aina siirtää tuonnemmas. Ihmisiin pitäisi pitää yhteyttä niin kauan kuin se on vielä mahdollista, ja koskaan ei voi tietää, milloin on liian myöhäistä. Se on kulunut toteamus, mutta kovin tosi.

Kuolema on niin lopullinen. Ei ole mitään keinoa saada sitä peruttua. Ei ole mitään keinoa saada yhteyttä siihen, joka on kuollut. Ei todellisuudessa. Voimme muistella, voimme kuvitella, voimme puhuakin sille toiselle, mutta todellista keinoa vuoropuheluun ei ole.

Hyvä on silti puhua, mielessään. Uskon, että vainajan kaikkein lähimmät puhuvatkin mielessään läheisensä kanssa. Se on arvokasta ja antoisaa, lohduttavaa tietysti, mutta se voi myös antaa uusia ajatuksia ja kasvattaa ihmistä. Mutta ne ihan oikeat ja aidot keskustelut pitäisi käydä silloin, kun molemmat ovat vielä elossa.

Joskus luin jostain idean, että ihmisen pitäisi kirjoittaa itse oma nekrologinsa, muistokirjoituksensa. Esitin ajatuksen Facebookissa ja tulin tyrmätyksi. Mutta yhä olen sitä mieltä, että se olisi hyvästä. Olisi hyvä läpikäydä elämäänsä siltä kannalta; miettiä sitä kokonaisuutena, miettiä mikä siinä on ollut päällimmäistä ja mikä ehkä jää jäljelle kuoleman jälkeen.

Leaa on muistanut nyt suuri joukko ystäviä, etenkin koiramaailmasta. Moni on kirjoittanut hänen seinälleen kauniita sanoja. Ovatkohan he sanoneet niitä asioita hänelle silloin kun hän eli? Tiesikö hän itse olevansa suuri persoona, tärkeä niin monelle, rakas? Ehkä hän tiesi, mutta varmasti se olisi voitu sanoa vielä useamminkin.

Lea meillä juhannuksena 2019.

Lea nuorena rakkaan bedlingtoninterrierinsä kanssa. 

 

Minä en ainakaan kertonut, miten tärkeä osa elämääni hän oli. Mehän olimme eläneet yhdessä varhaisnuoruuden poukkoilevat ajat, kasvun aikuisuuteen, ajan jolloin Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, avioeron ajat, monenlaiset koiramaailman kiemurat ja sitten ikääntymisen ja Lean eläkkeelle jäämisen. Ystävyytemme kesti puoli vuosisataa. 

Mutta Lea oli se, joka sanallisti ystävyytemme tärkeyden. Hän kertoi sen monin eri tavoin, minä en osannut. Lea oli parempi. 

Niin sosiaalinen ja ihmisrakas kuin hän oli, on nurinkurista, että hän eli viimeiset vuotensa yksin. Hän oli tavallaan yksi koronapandemian uhreista: ei hän täysin eristyksissä ollut, mutta varmasti kului pitkiä aikoja, jolloin hän ei tavannut juuri ketään. Tietysti hän itsekin ymmärsi, miten arvokkaita nykyajan kommunikaatiovälineet ovat, monesti hän siitäkin puhui. Hän oli aktiivinen Facebookissa, kirjoitti viestejä ja ennen kaikkea soitti ja puhui puhelimessa. Mutta silti hän joutui olemaan yksin. Yksin hän myös kuoli. 

Niin on varmasti käynyt monelle näinä aikoina.