Ruokahävikki, lähiruoka, kotimaisuus

Yksi tavallisimmista syytöksistä, joita kasvisruokaa suosiville esitetään on että he syövät tuontiruokaa. Väite ei kai perustu yhtään mihinkään, mutta ainahan voi väittää. 

Jos asiaa tutkittaisiin, veikkaan ettei tuontiruoan määrä kasvissyöjillä olisi yhtään suurempi kuin sekasyöjillä tai lihaa suosivilla. Saattaa olla pienempikin, jopa niillä, jotka syövät soijaa ja tofua (niiden osuus ruoasta on niin kovin pieni). Tosi iso osa kauppojen tavallisesta ruoasta tulee ulkomailta, ja ilmeisen harva asiaan kiinnittää erityistä huomiota. Appelsiinit, riisimurot, oliivit, cornflakesit, riisi, säilyketomaatit, bataatti (miksi se on niin suosittua nykyisin?), suurin osa lohesta, mandariinit... en jaksa edes miettiä pidemmälle. 

Olen lukenut jopa maatalousyrittäjän paheksuvan Facebookissa kasvissyöjiä, jotka syövät kvinoaa. Kvinoaa kuitenkin kasvatetaan menestyksekkäästi Suomessa. Siis viljelijä kaivaa tässä maata toisen suomalaisviljelijän jalkojen alta. 

Poimin äsken taas omenia. En raaski antaa niiden pilaantua,
joten pitänee alkaa taas chutneyn tai hillon keittoon.

Ja omenat! Näin syksyllä joka toisella omakotiasukilla on ylitarjontaa omenista. Silti ulkomaisia - ja ahvenanmaalaisia, joka on melkein sama asia - omenia ostetaan valtavia määriä. Sitä paitsi: kuka osaisi selittää, miksi jollakulla maalla asuvalla ei ole omia omenapuita? Joskushan puu kuolee, joten ehkä muutama vuosi voi mennä ilman tuottavaa omenapuuta. Silloin voi turvautua muiden ylijäämään.

Fiksuimmathan omakotialueilla jättävät omenalaatikon kadunvarteen ja kirjoittavat siihen lapun: "Saa ottaa." Maalla välimatkat ovat isommat ja kulkijoita harvemmassa, joten ylijäämästä tai sen tarpeesta voi tiedottaa vaikka Facebook-ryhmässä. Mutta kuulin, että jollain siirtolapuutarha-alueella asukkaat kaivaisivat kuoppia, joihin kippaavat ylimääräiset omenat. (Juuri muistin, että romaanissani Lähteen rannalla elämä suurtilan emäntä sanoo rengille omenistaan, että "Parempi maassa kuin jumalattoman suussa.")

Syksy on suosikkivuodenaikani.

Facebookissa seuraan muutamaa ystävää, joka käyttää kallisarvoisen vapaa-aikansa jakamalla hävikkiruokaa tarvitseville. Se on oikeasti merkityksellistä työtä! 

Onneksi hävikkiruokaryhmiä on syntynyt moneenkin kaupunkiin. Esimerkiksi Karkkilan ryhmässä ilmoitellaan viikoittain ylijäämäruoasta, jota voi käydä halvalla ostamassa. Siitä hyötyvät kaikki. Joissain kaupoissa on erillisiä euron tai parin hävikkilaatikoita. 

Punaliputettuja 30 prosentin alennustuotteita on voinut ostaa jo kauan. Niiden ostaminen onkin ympäristöteko. Tuotteet ovat oikeasti käyttökelpoisia yleensä vielä pitkään viimeisen myyntipäivän jälkeen.

Ei ennen edes ollut mitään viimeisiä myyntipäiviä. Ei minun nuoruudessani! Kyllä ne minusta ihan asiallisia ovat, mutta ihmisten kannattaisi luottaa enemmän aisteihinsa kuin niihin päivämääriin. Etenkin avaamattomissa pakkauksissa tuotteeet ovat yleensä täysin käyttökelpoisia vielä viikon tai pari viimeisen myyntipäivän jälkeen. Tai pidempäänkin. 

Hyvinä omenavuosina omenia tulee reippaasti yli oman tarpeen. Meillä on useita omenapuita,
ja niiden hedelmät sopivat eri tarkoituksiin. Nämä happamat käyvät soseisiin ja piirakoihin. 

Hävikkiruoasta puhutaan nykyisin paljon ja on syytäkin. Hukkaan heitetty ruoka on pahinta tuhlausta ja sääli ihan kaikilla tavoin. Ensimmäistä kertaa kuitenkin luin pari päivää sitten myös sellaisia ohjeita, joissa kerrottiin, ettei vihanneksia yleensä kannata kuoria. Siis että esimerkiksi perunan ja porkkanan kuorimisessa ennen keittämistä kuluu iso määrä hyvää ruokaa hukkaan, ja että vaikkapa parsa- ja kukkakaalin suojuslehdet ovat yhtä hyvää ruokaa kuin se kukkaosakin. Meillä juurekset on jo vuosia vain vähän rapsuteltu pestessä, tietysti huonot kohdat otetaan pois. 

Ja naatit! Nykyihmiset eivät osaa syödä naatteja! Se selittyy tietysti sillä, ettei kaupoissa naatteja yleensä ole, mutta tila- ja torimyynnissä ne kannattaisi ottaa mukaan. Siis esimerkiksi punajuuren ja porkkanan naatit ovat salaatissa lehtisalaattia parempia, ja ne sopivat hyvin myös vaikkapa keittoihin. 

Itsekin olen saanut nauttia hävikkiruoasta pienenä. Silloin ruoan pois heittäminen oli suuri häpeä, kaikilla oli vielä likeinen yhteys ruoantuotantoon -  ja ruoan puutteeseen! Mutta myös "köyhäinavun" vastaanottaminen oli häpeä, joten kolmen lapsen yksinhuoltajaäitinikin sitten kielsi meitä ottamasta vastaan ruokaa, jota talonmiehen rouva olisi jostain ravintolasta tuonut. Toivottavasti sellaisesta turhasta häpeästä on nykyisin jo päästy. 

Pari päivää sitten sisustin verantamme pieneksi puodiksi. Säilykkeiden ja kirjojeni lisäksi siinä on ainakin toistaiseksi tuoretuotteita: sipulia, purjoa, tomaattia, kesäkurpitsaa, lehtikaalia, mangoldia, perunaa, punajuurta, lanttua, erilaisia chilejä ja tietysti valkosipulia.

Olin pienenä usein nälkäinen, oikeastaan lähes koko ajan. Olihan koulussa ruokaa, mutta se oli silloin useimmiten velliä tai laihaa keittoa näkkileivän kanssa. Keskikoulussa ei ollut ruokaa ollenkaan, eikä meillä kotona ollut mitään, mistä olisi voinut tehdä eväitä kuten muut. Ehkä sitä perua on se, että arvostan ruokaa, en osaa heittää sitä pois enkä kestä jättää ruokaa pilaantumaan. 

Siksi yritän aina kerätä kaikki marjat, sienet ja hedelmät talteen. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi syömään, joten on pitänyt opetella säilömään. Onneksi Lassi on samanlainen. Säilöntä on yhteinen harrastuksemme.

Säilykkeitäkin meillä on reippaasti yli oman tarpeen. Tänä syksynä olemme tehneet myyntiin omenista chutneyta ja hilloa, pihlajista kapriksia ja sienistä kuivatuotteita ja etikkasäilykkeitä. Myymme niitä itse ja lisäksi niitä on myynnissä lähellä sijaitsevassa mainiossa Pelto-Seppälän puodissa. 

Vaikka tilamme päätuote on valkosipuli ja pinta-ala on pieni, meillä kasvaa silti monenlaista muutakin sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Ja kun ne kasvavat hyvin, niitä tulee yli oman tarpeen. 

Harvan tarvitsee maalla nälkää nähdä. Ei minunkaan. Maalla voi kasvattaa oman ruokansa, vaikka eihän se toki kaikilta onnistu. Mutta kaupungeissa oli ennen niitä, joilla ruokaa ei todellakaan ollut, ja tiettävästi heitä on nykyisinkin. 

Jos nälkä tuntuu vieraalta, suosittelen lukemaan vaikkapa Frans Emil Sillanpään romaanin Hurskas kurjuus. Meidänkin pihan pikku mökissä on ilmeisesti kuoltu nälkään aikana, josta Hurskas kurjuuskin kertoo. Kirkonkirjat eivät tosin mainitse Gabrielin kuolinsyytä, mutta kuolinvuosi oli 1868, siis viimeinen suurista nälkävuosista. Ei siitä niin hirvittävän kauan ole. Pulavuosia on ollut sen jälkeenkin.

Vasemman alanurkan pienessä mökissä elivät
Gabriel Nummela ja Serafia Valden, joilla oli yhteensä yksitoista lasta.