Kirsti Manninen kävi Lopella

   

Lopen kirjaston Fallesmanni-salissa kuulijat saivat maanantaina tuhdin annoksen historiaa ja eritoten kirjallisuushistoriaa, kun kirjailija Kirsti Manninen alias Enni Mustonen oli tullut Lopen opiston kirjailijavieraaksi. En hevin jätä joogaa väliin, mutta tällä kertaa se kannatti skipata ja lähteä kirkonkylälle!

Kirsti Manninen ei toki olekaan mikä tahansa kirjailija, vaan painosten ja lainausmäärien kuningatar, jolla on takanaan myös mittavat akateemiset opinnot. Oppineisuus kuului myös maanantaisessa esityksessä, jonka teemana oli nimenomaan historialliset romaanit ja toden ja tarun yhdistäminen.

Manninen aloitti eläväisen ja kiehtovan kerrontansa kaukaa ja muistutti, että ihmiskunta on aina pyrkinyt jakamaan ja säilyttämään tietoa kertomusten ja suurten tarinoiden avulla. Esimerkiksi vedenpaisumus- ja tuhkimotarinoita on syntynyt eri puolilla maailmaa, ja niiden mielikuvituksellisuudesta ja muuntuvuudesta huolimatta niissä on yleensä pohjana tosielämän tapahtumat.

Historiallinen romaani syntyi 1700-luvun lopulla, jolloin romaaneihin ensi kertaa ilmaantui syrjästäkatsojan näkökulma. Siihen asti päähenkilönä oli aina ollut joku ylhäinen, tärkeä henkilö – yleensä mies.

Suomessa historiallinen romaani on vanhastaan ollut naisten suosiossa. Itse asiassa romaaneja ei ylipäänsä pidetty arvossa ennen Topeliusta; vain runomuotoisia kirjoja pidettiin oikeana kirjallisuutena.

Ensimmäisiä historiallisia romaaneja kirjoittaneita naisia olivat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg – salanimellä toki -, Aino Kallas, Maila Talvio sekä Lempi Jääskeläinen.

Kirsti Manninen itse kiinnostui sekä historiasta että kirjallisuudesta jo alle kouluikäisenä. Kirkossa hän luki salaa Seitsemää veljestä, ja luetuiksi tulivat niin Välskärin kertomukset kuin Samuli Paulaharjunkin teokset. Nimenomaan Paulaharjua Manninen pitääkin keskeisenä vaikuttajanaan ja suurena esikuvanaan.

Kirjojen lisäksi Kirsti Mannisen kehitykseen vaikutti Kansallismuseo, johon hän sattuman ansiosta pääsi usein tuntikausiksi kymmenvuotiaana.   

Yliopistossa hän luki historiaa ja kirjallisuutta. Tämä näkyy tietysti Mannisen koko elämäntyössä, mutta suorimmin tutkimusaineisto on mukana Ruokarouvan tyttäressä, jossa hän kuvaa Akateemisen Karjala-seuran propagandatyötä. Tiedot aiheesta hän oli koonnut jo vuosikymmeniä aiemmin historian sivulaudaturtyössään.

Manninen on vakaasti sitä mieltä, että historian totuus on ruohonjuuritasolla.

Esimerkiksi kansalaissodasta kirjoitettiin toki paljon jo tuoreeltaan, mutta vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen esille pääsi tavallisten ihmisten näkökulma – Mannisen mielestä se oikea näkökulma.

-        -  Naiset, lapset, sivustakatsojat… Miltä sota on heistä tuntunut?

Kirsti Manninen on ollut tavattoman tuottoisa. Kymmenien romaanien lisäksi hän on kirjoittanut useita tv-käsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiikkejä. Lisäksi hänen tuotantoonsa sisältyy tietokirjoja sekä lapsille että aikuisille ja jopa dekkareita.  

-       -   Minulla on ”mattotekniikka”. Käytän kirjoittaessani todellisia aineksia kuin matonkutoja, mutta vain raitoina tarinassa.

Manninen valoitti työskentelytekniikkaansa. Ensin tutkija, historioitsija Kirsti Manninen tutkii aihettaan 9-10 kuukauden ajan ja laatii sisällysluettelon ja henkilögallerian. Sen jälkeen Enni Mustonen pääsee vauhtiin ja kirjoittaa yötä päivää. Silloin tällöin Enni saattaa kääntyä Kirstin puoleen ja tarkistuttaa tältä jotain faktaa, jotta Enni saattaa jatkaa työtään.

Manninen kertoi myös olevansa lukihäiriöinen, mikä ei ole estänyt häntä lukemasta, päinvastoin. Hänellä on pikalukumainen lukutapa, jossa hän omaksuu laajoja kokonaisuuksia yhdellä silmäyksellä. Parhaillaan hän toimii selkokirjakummina.

Kirsti Manninen oli mukaansatempaava ja kiinnostava puhuja, joka todella hallitsi aiheensa. Kaiken hän osasi kertoa kiehtovasti, ja tunnelma Fallesmannissa oli suorastaan kotoisa. Hän tuntui suhtautuvan kaikkiin läsnäolijoihin kuin vanhoihin ystäviin.  

Illan päätteeksi yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä Kirsti Manniselle. Vastaukseksi tuli yleensä asiantunteva luento esimerkiksi Kalevalan ja Kantelettaren merkityksestä sekä alkukantaisten heimojen tarinaperinteestä, joka saattoi – ja saattaa yhä - olla puheen ja musiikin lisäksi jopa tanssia. 

Ei ole vaikea arvata, että olen lukenut ison osan Mannisen tuotannosta. Hänen nykypäivän maaseudulle sijoittuvat kirjansa eivät minua kiehdo, mutta historialliset kyllä. Ja kyllä, tunnustan: jonkin sortin esikuva hän on minulle ollut muun muassa 'Lähteen rannalla elämä' -romaania ja sen jatkonovelleja kirjoittaessani. 

Tahallista se ei ole ollut, mutta Lähteen rannalla elämä -kirjassani pikku päähenkilö on nimeltään Iita ja Mannisen kirjasarjassa Ida. (Todellisempi selitys Iitan nimelle on ehkä se, että oma nimeni oli lapsuudessani Iikka. Ja vielä tärkeämpi syy on se, että Iita on kätevän lyhyt nimi.)

Olen lukenut myös Mannisen tietoteoksia, etenkin niitä lapsille kirjoitettuja: Suomen lasten Kalevalaa, Suomen lasten taidehistoriaa ja Suomen lasten historiaa. Menivätköhän nimet ulkomuistista oikein? Mainioita teoksia nekin. 

Uskomattoman aikaansaava ja vielä monipuolinenkin Kirsti Manninen on ollut, mutta maanantainen iltakin todisti, että jaksavaista ja eläväistä sorttia hän on. Sellainen ehtii paljoon.