Kekriaika on mieltäni kiehtovaa aikaa. Pidän syksystä, mutta erityisesti alkusyksystä. Marraskuussa on pimeää ja sää kylmenee, mutta siinäkin on oma viehätyksensä.
Pitkään ei kekristä Suomessa puhuttu juuri mitään. Viime vuosina on noussut uudelleen puheeksi tämä vanha suomalainen juhla-aika. Eilen asiasta puhuttiin televisiossakin. Kerrottiin, että vielä 1950-luvulla kaupunkilaistuneet matkustivat kotiseuduilleen maalle kekriä juhlimaan. Olikohan se tosiaan yleistä?
Itse olen jollain lailla viettänyt kekriä jo vuosikymmenet. En ole innostunut Halloweenista, se kuuluu tietysti Amerikkaan, mutta minulle se tuntuu vieraalta enkä tiedä, miksi sitä pitäisi täällä juhlia. Kouluhan sen on tänne levittänyt. Koska kielenopetukseen kuuluu myös kulttuuriin tutustuminen, pidän itsekin Halloween-aiheisia englannintunteja.
Mutta meillä suomalaisillahan on jo ennestään marraskuun juhla, oma kekrimme. Opiskeluaikanani 1990-luvun alussa järjestimme Kajaanin Normaalikoululle kekriaiheisen juhlan, tai jonkinlainen päivänavaus se ehkä oli. Kajaanissahan on vuosittain kekripukkikin, iso olkipukki.
Kekrin vietto liittyy sadonkorjuuseen. Solstrandissa vietämme perinteisiä sadonkorjuujuhlia tosin jo syyskuussa, joskus jo elokuussakin. Niitä on ollut toistakymmentä kertaa, mutta kahtena viime vuonna niitä ei sattuneesta syystä ole ollut.
Sato on nyt pääosin korjattu jo aikaa sitten, mutta purjot nostin vasta toissapäivänä. Ensimmäistä kertaa nostin suuria määriä purjoja, en vain muutamaa kerralla. En ollut tyytyväinen, kun Lassi halusi opettaa minulle, miten se tapahtuu. Enkö muka itse osaisi! Pian minun piti myöntää, että Lassin neuvomat tavat olivat ne oikeat. Siinä on tosiaan tiettyjä niksejä, jotka tekevät sen paitsi nopeammaksi myös purjosipulien säilyttämisen kannalta paremmaksi.
Nyt upea purjosatomme on kellarissa. Maassa on enää porkkanat ja lantut. Kasvihuoneessa on vähän tomaattia ja paljon chiliä.
Marja-aronia on tuottanut tänäkin vuonna hienosti. Sain tuon pihlajaan vartetun aroniapuun työkavereilta vuosia sitten ja pidän siitä suuresti. Aroniathan ovat superfoodia, mutta sellaisinaan harvan makuun. Tänä vuonna olemme keksineet yhdistää ne ruokahillokkeeseen omenan, chilin ja pihlajanmarjojen kanssa. Liekkiö-hilloke on todellista kekriruokaa!
Toki olemme tehneet myös omena-aronia-hilloa, siis makeaa hilloa. Hyvää sekin on.
Tässä rannan kohdassa on minulle jotain erityisen tunnelmallista. Vene tietysti symboloi paljoa jo itsessään. Harmi kyllä, emme ole soutaneet kertaakaan tänä vuonna.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!