Muistoissamme: siskoni Tiia

Siskoni Tiia kuoli tiistaina. 

Menetys on iso suurelle joukolle ihmisiä. Tiia oli suvun kokoava voima, keskushahmo, matriarkka.

Silti en ole kovin järkyttynyt. Eivät Tiian lapsetkaan ole, vaikka perhe on suuri ja tiivis, läheinen ja lämminhenkinen. Järkytyksen puute johtuu siitä, että Tiia itse suhtautui tulevaan kuolemaansa luonnollisesti ja tyynesti. Syksyllä hän arveli, ettei näkisi enää joulua, joten aikaa oli loppujen lopuksi enemmän kuin hän itse tai me muut olimme olettaneetkaan.

Hän oli mutkaton ihminen ja samalla suoruudella ja mutkattomuudella hän suhtautui lähestyvään kuolemaansakin. Hän lohdutti meitä kaikkia, kielsi suremasta turhaan ja sanoi, että hän on saanut elää hyvän ja tarpeeksi pitkän elämän. Hänelle oli tärkeintä, että hän oli saanut saattaa hautaan miehensä Yrjön. Yrjö kuoli 7.12.2019.  

Varmasti Tiia olisi mielellään elämäänsä jatkanutkin, mutta oikeastaan hän itse diagnosoi itsensä parantumattomasti sairaaksi jo varhain viime vuonna. Lääkärit uskoivat ja huomasivat saman vasta paljon myöhemmin. Kyseessä oli parantumaton haimasyöpä.

Tiia tiesi uskomattoman paljon lääketieteestä, hän jaksoi olla empaattinen muiden sairauksille, mutta kun omalle kohdalle sitten osui parantumaton tauti, hän otti asian vastaan tyynesti. Niinpä me muut nyt pyrimme samaan.

Tiia puhui siis sairaudestaan avoimesti ja suoraan, kuten yleensä kaikesta. Se on yksi niistä perinnöistä, joita häneltä saimme: suoruuden, rehellisyyden, avoimuuden, konstailemattomuuden.

Tiian haimasyöpädiagnoosi tuli siis syyskuun alussa. Omasta toiveestaan Tiia sai sairastaa kotona lähes loppuun asti. Poika Jouni huolehti yhä raskaammaksi käyvästä työstä hänen omaishoitajanaan. Sunnuntaina Tiia joutui kuitenkin sairaalaan ja saman tien hänelle tehtiin saattohoitopäätös. Kahden päivän kuluttua voimat ehtyivät lopullisesti.  


Tutustuin Tiiaan vasta noin nelikymppisenä. Tiia puolestaan oli tuolloin jo kuusissakymmenissä, mutta vahva ja hyvissä voimissa.

Olin lähtenyt Oulusta etelään selvittämään, kuka oli isäni. Tiesin hänestä siinä vaiheessa lähinnä nimen ja asuinpaikan. Sain selville perusasiat ja vähän enemmänkin, matkustin kotiin tyytyväisenä ja oletin, että nyt asia on loppuun käsitelty. Ne tiedot riittäisivat minulle ja jatkaisin elämääni astetta kokonaisempana.

Mutta jonkin ajan kuluttua sain soiton. Soittaja oli Tiia. Hän oli saanut tiedon minusta ja kaikesta järkytyksestään huolimatta otti minut erittäin lämpimästi ja sydämellisesti elämäänsä. Pian soiton jälkeen tuli paksu kirje, jossa oli valokuvia paitsi isästämme myös Tiian perheestä. Tiia kirjoitti pitkästi kaikesta siitä, mitä hän menneistä tiesi sekä siitä, millainen oli ollut edesmennyt isäni ja suku muutenkin. Tiia kertoi omasta perheestään ja omista sisaruksistaan sekä siitä, ettei minusta ollut ainakaan hänellä ollut mitään tietoa. ”Tunteeni sinua kohtaan olisivat kyllä silloinkin olleet lämpimät, mutta pappa olisi kuullut kunniansa”, Tiia kirjoitti.  

Pian matkustin Mäntsälään tapaamaan Tiia ja hänen perhettään. Se oli jännittävää, mutta koin itseni hyvin tervetulleeksi. Siitä asti minut aina kutsuttiin myös vuosittaisiin serkkutapaamisiin, suureen ystävysjoukkoon, joka kokoontui joka kesä jonkun serkuksen luona. Minäkin ehdin järjestää tuon tapaamisen kerran täällä Solstrandissa ennen kuin vanhentunut väki alkoi vähetä ja voimat lakata niin, ettei serkkutapaamisia enää kannattanut järjestää. 


Tiia oli nuoresta asti huolenpitäjä. Hän muutti huolehtimaan isästään – siis tästä minunkin isästäni -  jo koulutyttönä, ja varsin nuorena hän meni naimisiin ja sai neljä lasta. Jokaisella lapsella on 2-3 omaa lasta, ja kaikista Tiia jaksoi huolehtia niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Hän ei siis hankkinut koskaan korkeaa koulutusta, vaikka edellytyksiä toden totta olisi ollutkin. Hänen yleissivistyksensä ja tietämyksensä oli valtavan laaja, eikä ole ihme, että hän tiesi monesta sairaudestakin enemmän kuin moni lääkäri, muistakin kuin omistaan. Hän muisti myös muiden ihmisten tärkeät asiat, häneltä tuli syntymäpäivä-, nimipäivä- ja ystävänpäiväkortteja joulukorttien lisäksi. Itse olen hädin tuskin saanut joulukortit lähetettyä, en muista edes oman äitini syntymäpäivää (hän täytti juuri 90 vuotta enkä olisi sitä muistanut ilman siskoani).

Tiia työskenteli etupäässä kunnalla vaihtelevissa tehtävissä, mutta välillä myös Mäntsälän sahalla. Huolellisena ja tarkkana ihmisenä hän sopi hyvin kirjanpitäjäksi ja palkanlaskijaksi. Sosiaalipuolella hän huolehti muutaman vuoden ajan vähäosaisista ja se jatkui työajan ulkopuolellakin. Välillä hän tuntui kantavan kaikkien murheita hartioillaan. Silti hän ei ollut onneton, päinvastoin. Hän oli valoisa, kursailematon ja huumorintajuinen aina siihen asti, kunnes sairaus alkoi toden teolla viedä voimia. Tiia oli iloinen ja nauravainen ja näki paljossa humoristisia piirteitä.

Jaksamisessa auttoi tietysti myös realismi, joka Tiiassa oli erityisen leimaavaa. Hän ei antanut pikkuasioiden lannistaa, eikä peitellyt ikävien asioiden esille tuomista. Hän ei suurennellut eikä surrut turhaan, vaan suhtautui elämään peittelemättömästi ja reilusti. Ikäviä asioita tapahtuu ja niille pitää pyrkiä tekemään jotain, valittelu ja voivottelu eivät auta mitään.

Yhteistä Tiiassa ja minussa oli rakkaus metsiin ja luontoon ylipäänsä. Tiia oli puoli vuosisataa partiolainen partionimellä Sippe ja toimi myös partionjohtajana. Hänhän piti lapsista, eikä hänen huolenpitonsa rajoittunut omiin lapsiin. Hän tiesi, miten olla lasten kanssa leireilläkin niin, etteivät he kokeneet turvattomuutta ja ikävää. Oikeastaan partio oli perheen yhteinen harrastus, sillä myös Yrjö oli mukana ja sittemmin innokkaana partiolaisena myös Tiiti-tytär. (Pieni erikoinen sattuma on se, että Tiitin oikea nimi on Marika kuten minunkin.)

Suorasukaisuudessaan Tiia saattoi myös suututtaa ihmisiä. Aina ei ole helppoa kestää sitä, että asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä. Itsekin joskus loukkaannuin, etenkin jos en saanut suunvuoroa tai tullut ymmärretyksi oikein. Mutta Tiian kanssa ei tarvinnut pelätä sitä, että asiat sanottaisiin selän takana toisin kuin edessäpäin. Siitäkin sai olla melko varma, että tieto asioista levisi; Tiia ei nähnyt syytä asioiden salailuun tai peittelyyn.

Tiia järjesti asiat. Kun muutin Oulusta etelään, hän järjesti kaksi poikaansa muuttoavuksi ja lähetti vielä mukaan herkulliset muuttoeväät. Tiian keittiö olikin omaa luokkaansa. Yrjön vielä eläessä ruokapöytä notkui monenlaisista herkuista. Jokaisen omat mieltymykset otettiin huomioon, eikä minun kasvissyönnistäkään ikinä tehty minkäänlaista ongelmaa.

Herkkuruokien runsaus ei katkennut Yrjön kuolemaan, vaan heikkenevillä voimillaankin Tiia yhä hääräsi keittiössä, nyt apunaan aikuistuneet lapset. Missään en ole nähnyt niin upeita kahvipöytätarjoiluja kuin Tiian ja hänen lastensa luona. Kakkuja, torttuja, piirakoita, keksejä - kaikki paitsi herkullisia myös uskomattoman kauniita.  Tiia osasi välittää omat taitonsa myös lapsilleen ja lastensa perheille.

Jälkipolvissa Tiian perintö elää, siihen voin itsekin luottaa. Olen yhden lapsenlapsen kummi, joskin olen siinä tehtävässä ollut surkeista surkein ja kerrassaan kelvoton. Enhän muista edes tytön syntymäpäiviä ilman eri muistutusta. Osaisinko kenties vielä saada tähän jotain parannusta?

Tiian tyttäressä on samaa mutkattomuutta kuin äidissään. Häneen on helppo ottaa yhteyttä, silti arastelen sitä. Yhteyteni Mäntsälään on väistämättä hiipunut vähemmäksi jo nyt ja tulee todennäköisesti olemaan niukkaa jatkossakin, harmi kyllä.

Olen onnellinen siitä, että tuolloin, 1990-luvun lopussa, uskaltauduin matkustamaan isääni etsimään. Isä oli kuollut, mutta Tiian ansiosta sain itselleni kokonaisen suvun. Siitä voin olla onnellinen yhä, vaikka Tiia onkin nyt joukosta poissa.  

Kommentit

  1. Ihana, että ehdit tutustua siskoosi ja sukuusi. Osanottoni menetyksesi johdosta. Hän selvästi jätti ison aukon jälkeensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tiia. Kyllä, aukko on suuri. Lyhyen ajan sisään menetin jo toisen ihmisen, jolle saattoi aina soittaa.

      Poista
  2. Kylläpä kirjoitit kauniisti upealta kuulostaneesta ihmisestä. Otan osaa suruusi. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tanja. Kyllä, Tiia oli erityinen.

      Poista
  3. Osanottoni. Siskosi lienee ollut aivan erityinen ihminen, onneksi häneen tutustuit! Toivottavasti yhteytesi tähän sukuusi ei kokonaan katkea nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhuin Tiian tyttären Tiitin kanssa ja sanoin, että nyt hän on sitten suvun keskushahmo ja matriarkka. Hän ei sitä kiistänyt. Uskon, että yhteys säilyy kyllä, mutta tuskin yhtä tiiviinä kuin Tiian kanssa.

      Poista
  4. Kiitos, kun jaoit tämän 💕

    VastaaPoista
  5. Osanottoni ja kiitos kun jaoit tämän kokemuksen. Itselläni on vähän samanlainen tilanne isäni osalta. Isäni oli avioton lapsi eikä hänen isästään ollut mitään tietoa missään. Itse hän ei tiennyt eikä halunnutkaan tietää biologisista vanhemmistaan mitään. Minä sen sijaan sain selville hänen biologisen äitinsä, otin yhteyttä häneen ja tältä sain tietää isäni isän nimen. Siitä tosin on jo kymmeniä vuosia, tässä välissä isänikin on jo ehtinyt kuolla 2001. Kokemuksestasi rohkaistuneena taidankin selvittää isäni veli- ja sisarpuolten lasten yhteystietoja, hehän ovat minun serkkujani tai ainakin serkkupuolia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tee se! Ja se kannattaa myös tehdä pian, ennen kuin on liian myöhäistä.

      Poista
  6. Suruvalittelut! <3

    VastaaPoista
  7. Osanotto suruusi, Marika! <3

    VastaaPoista
  8. Hieno sisko muistoissasi! Kiitos kirjoituksestasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Juha! Sekä minulla että Lassilla on ollut hienot isosiskot.
      Arvostan sitä, ettet vain esitä surunvalitteluja. Tiia pyysi meitä olemaan surematta, hän sanoi ettei siihen ole mitään syytä. Elämä päättyy kuolemaan, eikä hänen kohdallaan kovinkaan aikaisin. Tietysti meille, isolle joukolle ihmisiä, on menetys se ettei häntä enää ole. Eli harmituksen ja menettämisen tunne on olemassa, ihan puhtaasti itsekkäistä syistä. Iloisia olemme siitä, että hän oli. Hän käytti elämänsä täysillä muiden hyväksi ja ehti paljon.

      Poista
  9. Tietysti kaikki surunvalittelut ovat kaunis merkki siitä, että ihmiset tahtovat esittää myötätuntonsa. Mutta olennaista Tiiassa siis oli realismi, ja koska hän itse ei surrut kuolemaansa ja pyysi muitakin olemaan tekemättä siitä isoa numeroa, yritin myös kirjoittaa sen mukaisesti. Hänen asenteessaan on paljon oppimista.
    En kirjoittanut tekstiä surutyönä, vaan siksi että Tiia ansaitsee tulla muistetuksi edelleen ja ansaitsi vähintäänkin tuon kirjoituksen. Näin on, vaikka Tiia oli yksi elämäni lähimmistä ihmisistä ja vaikka hänen puuttumisensa nyt on jättänyt ison aukon elämääni, kuten Tiia-kaima jo kommentissaan totesi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ilahdun kommenteista!