Kesäkuun lopulla tapasin Heikkilän Annen terassilla Kauppakadulla. Annellakin oli kesäloma; näyttelijät ovat kuin opettajat, kesän vapaina. Periferian kesäteatterissakin ensi-ilta läheni, ja Anne mietti, mitä tehdä, kun ohjaushommakin loppuu.
Jo kesäkuun alussa olimme viettäneet Marika maisteriksi ja Saara Amerikkaan –bileitä kennelpiirin vanhassa huvilassa Kajaaninjoen varressa. Bileet olivat ikimuistoiset. Syksyn opettajanpaikat eivät olleet vielä tulleet hakuun, elämä oli avoinna. Ihmeellinen sekosuhde Keinäsen Hessun kanssakaan ei pidätellyt, joten illan taittuessa yöksi olimme jo päättäneet, mitä teemme. Lennämme Saaran kanssa New Yorkiin, ostamme viiden viikon Greyhound-passit ja sitten kierrämme Amerikkaa miten huvittaa. Woodstock-festareille meneminen ei vielä
tässä vaiheessakäynyt meillä mielessäkään.
Saaralle suunnitelma sopi. Junalla Kajaanista Helsinkiin, lentokone alle ja yli Atlantin. Viikko vierähti Nevernyrkissä, toinen Kanadan Mississaugassa. Saara ja Anne nauttivat olostaan niin kuin vain he osaavat: he riekkuivat innoissaan suurkaupungin yössä ja Kanadan valtaisissa huvipuistoissa. Molemmissa minä lähinnä ahdistuin ja tympäännyin. Olin siis myrtsi, nössö ja nyhverö heti alkuunsa.
Hessukaan ei jäänyt kiltisti Kajaaniin, vaan matkusti mielen pohjalla etelästä pohjoiseen, etelään ja länteen ja taas pohjoiseen. Että pitää ihmisen olla tyhmä! Ei ollut sen arvoinen jäbä, vaikka olikin hauska, erikoinen ja kaunis, älykäs ja kiehtovakin.
Washington DC ja Maryland. Tylsiä, steriilejä kaupunkeja, joissa saimme poliisit niskaamme kun vilvoittelimme suihkulähteessä. Seuraavana pieni georgialaiskaupunki, jossa poliisi lähti seuraamaan meitä ihan vain siksi, että olimme selvästi muualta tulleita. Orlandon ja Myrtle Beachin, amerikkalaisten oman lomakohteen Atlantin rannalla, muistaa lähinnä ihoni, joka paloi rannalla rakoille.
Parempaa muisteltavaa oli Hostel in the Forestissa, subtrooppisen Georgian metsässä hippikommuunissa, jonne päädyimme ken tietää miten. Siellä asui muiden muassa John, oravanpyörästä hypännyt tukeva keski-ikäinen, joka oli rakentanut itselleen kodin puuhun, ja Kevin, joka oli lähdössä New Yorkiin opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. Richard puolestaan ruokki väkeä itse metsästämillään käärmeillä, joita hän toi nipussa metsästä. Aikaansa väki kulutti lähinnä hyppimällä liaaneista lammen veteen.
”Those three ducks always toddle in a row”, sanoi Kevin, emmekä tienneet tarkoittiko hän Saaraa, Annea ja minua vai niitä kolmea valkeaa ankkaa, jotka oikeasti taapersivat farmilla peräkanaa.
Kuukausia puussa asunut John alkoi kuitenkin käydä rasittavaksi, joten jatkoimme matkaa. New Orleansissa Louisianassa näimme monta Elvis Presleytä, ja pakkohan oli käydä myös Bourbon Streetillä, siksihän sinne oikeastaan mentiinkin.
Ajoitimme matkat yleensä öihin ja säästimme niin yöpymiskuluissa. Välimatkat olivat pitkiä ja bussikyydit puuduttavia. Amerikassa Greyhoundilla matkustava on toisen luokan kansalainen – tai oli ainakin tuolloin – ja meitä kohdeltiin sen mukaisesti. Bussi saattoi pysähtyä keskellä yötä ja kuski ajaa kaikki matkustajat ulos terminaaliin. Milloin matka jatkuisi, siitä ei annettu mitään etukäteistietoa. Piti vain notkua terminaalissa ja yrittää seurata kuulutuksia.
Jollain väliasemalla Saara tutustui Jasoniin ja toi hänet motellihuoneeseemme. Jason uskoi olevansa keksijä ja tulevansa pian rikkaaksi, kunhan saisi keksinnölleen patentin. Hän kutsui meidät luokseen North Carolinaan.
Menimmekin sitten sinne jossain vaiheessa, kun reissu oli jo lopuillaan. Sitä ennen olimme käyneet Kentuckyssa katsomassa Saaran tulevaa yliopistokampusta ja paikkaa, missä hän viettäisi seuraavan vuoden.
Jotenkin löysimme Jasonin talon Pohjois-Carolinasta. Talo oli kaukana luksuksesta, se muistutti hieman suomalaisia rintamamiestaloja. Siellä oli jotenkin kummallinen tunnelma. Emme kuitenkaan jääneet sinne, sillä Jason ilmoitti olevansa lähdössä Woodstock-festivaaleille. Hän piti selvänä, että me lähtisimme myös. Pakkauduimme siis hänen pieneen valkeaan autoonsa: Saara, Anne ja minä isoine rinkkoinemme sekä Jason ja hänen sisarensa Arlene.
Matkalla saimme radiosta kuulla väliaikatietoja Woodstockista: mistä pääsee sisälle, mihin jätetään autot ja niin edelleen. Pääsymaksusta olimme huolissamme, sillä rahat olivat vähissä. Iloa saimme uutisesta, että portit oli avattu kaikille, pääsymaksuja ei perittäisi. Mutta ruokaa alueelle ei saanut viedä. Selvä. Parkkipaikkoja oli useassa eri paikassa, ja niistä oli bussikuljetukset festivaalialueelle. Jason valitsi parkkipaikoista yhden, jossa luvattiin olevan tilaa. Se sijaitsi 16 kilometrin päässä festivaalialueelta.
Lopulta olimme perillä. Satoi. Maa oli liejun peitossa. Väkeä oli silmänkantamattomiin. Saara oli poikkeuksellisen reipas ja rento ihminen, mutta hänellä oli yksi heikkous: ahtaan paikan kammo. Hän alkoi panikoida. Oli työ saada hänet vietyä väkijoukon jaloista väljemmille seuduille.
Ruokaa. Pakko saada ruokaa! Ei täällä myydä ruokaa. Hei, tuolla on kioski, jossa myydään pizzaa ja hampurilaisia. Huh.
Pizzalaatikot osoittautuivat arvotavaraksi. Minkäänlaisia yöpymispaikkoja ei nimittäin ollut, ei edes patjoja tai peittoja. Ainoa keino oli haalia pizzalaatikoita ja käydä niiden päälle ensin istumaan ja yön edetessä nukkumaan. Jos vain löytäisi jostain jonkin tilan, mihin mahtuisi. Ahh, löytyi.
Pian selvisi, miksi juuri tuolla yhdellä kohtaa oli niin väljää. Se oli paikka, joka toimi vessan korvikkeena, sillä vessat olivat vähissä ja kaukana.
 |
| Amerikan ihmemaassa. |
Siinä me kuitenkin yömme vietimme, märkinä, nälkäisinä ja väsyneinä. Unta sai aina hetkeksi, kunnes jälleen joku tuli tönimään ja kysymään tai tarjoamaan jotakin, tai tyhjentämään rakkoaan turhan lähelle.
Odotin aamua. Ajattelin, että kunhan selviän vielä muutaman tunnin, on aamu ja tulee lämmin ja kojuista saa kahvia.
Aurinko nousi, mutta uusi sade alkoi. Lähdin liikkeelle. Jostain löysin jätesäkkejä. Revin niihin reiät käsille ja puimme ne Annen kanssa päällemme. Joku otti meistä kuvan, joka julkaistiin myöhemmin Kainuun Sanomissa. Myöhemmin, kun kaikki oli onnellisesti ohi.
Olihan siellä bändejäkin. Suuria nimiä en päässyt näkemään, mutta ihastuin upeaan mustien naisten gospel-kuoroon.
Kuoron katsominen ja kuunteleminen helpotti hieman pitkää, rankkaa aamua. Kahvikojut eivät suinkaan avautuneet heti aamusta, vaan vasta yhdeltätoista. Ihmisruuhkaa ei nyt ollut, väki ilmeisesti nukkui, kun me vaelsimme pitkin autiota, liejuista kenttää.
Väsytti, nälätti ja palelsi. Halusin vain pois. Jason ymmärsi sen ja ehdotti, että voisin mennä autoon nukkumaan. Ah! Hän antoi avaimet, kirjoitti osoitteen, mistä auto löytyisi ja kertoi ohjeet millä löytäisin sen. Muut halusivat jäädä, sillä Red Hot Chili Peppers oli vielä esiintymättä.
En ymmärrä, miten ikinä löysin autolle. Oli ihme, että edes löysin oikean bussin siitä linja-autojen paljoudesta – tuskin olisin löytänytkään ilman jonkun nuoren tytön apua. Osasinko itse kysyä apua vai olinko niin epätoivoisen näköinen, että minua tultiin auttamaan pyytämättä?
Ylipäätään leimallista amerikkalaisille oli ystävällisyys ja auttavaisuus. Vaikka festivaalialue oli tupaten täynnä, kukaan ei töninyt eikä tuuppinut, kukaan ei ollut töykeä. ”Excuse me”, ”I’m sorry”, ”May I…” kuului aina, kun joku oli ohittamassa.
Tästä avuliaisuudesta sain nauttia silloinkin, kun bussi viimein oli perillä parkkialueella. Bussista ulos astuvia oli odottamassa vapaaehtoisten joukko, joka tarjosi kaikille ilmaiseksi pähkinävoilla päällystettyjä voileipiä. Taivaallista! Ruokaa!
Löysin siis auton ja sain oven auki. Lysähdin nukkumaan. Heräsin vasta paljon myöhemmin, kun matkaseurani viimein saapui koputtamaan auton ikkunoita.
* * *
Paluulentojen lähtöön oli enää joitain päiviä. Jossain päin Carolinaa hyvästelimme Saaran, joka jatkoi Kentuckyyn kohti uusia seikkailuja. Anne ja minä matkustimme viimeisen Greyhound-matkamme New Yorkiin.
Paluulento saattoi olla reissun parasta antia. Suunnittelimme Annen kanssa tulevaa. Hankkisimme suuren talon maalta ja perustaisimme sinne kulttuurikeskuksen, jossa tarjoaisimme leirikouluja ja kursseja. Draamaa, teatteriopintoja, kirjallisuutta. Näytelmiä, runoiltoja, ruokaa. Kaikki ihanat kaverit tulisivat mukaan ja pääsisivät toteuttamaan omia osaamisalueitaan.
Eihän siitä koskaan mitään tullut, mutta suunnitteleminen on mukavaa. Tulevaa on usein mukavampaa miettiä kuin mennyttä. Ainakaan Woodstockista minulle ei jäänyt mitään, mitä erityisesti haluaisin muistella.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!