Muistelmia: Rekikoirilla Norjan erämaahan 1980

Olin viettänyt joulun Norjassa, mutta talven edetessä päätimme Sveinin kanssa lähteä vielä erämaahan koiravaljakolla. Varasin lennon Norjaan Sveinin luo. Lainasin Tuula Hilkamolta villapaidan ja Kennelliitosta Kati Puolakkaiselta rukkaset ja hatun. Omia lämpimiä vaatteita minulla ei juuri ollut, vaikka olin vuosia harrastanut rekikoiraurheilua. Palelin aina, silti lähdin aina mukaan rekikoirakilpailuihin ja treeneihin. Nyt halusin varautua kunnolla, jotta en palelisi.

Sveinillä oli tuolloin vain muutama koira, kaksi grönlanninkoiraa ja kaksi pientä siperianhuskyn pentua. Rekikin oli pelkkä pieni kilpareki, mutta niillä pärjäsi. Mukaan pakkasimme molemmille sukset ja tietysti lisää lämmintä vaatetta, ruokaa ja makuupussit.

Femundsmarka on kansallispuisto Hedmarkin ja Tröndelagin alueilla. Matkustimme Rörosiin ja jatkoimme siitä hiihtäen ja koiravaljakolla ajaen. Sveinille alue oli tuttu ja hän tiesi autiotuvan, jota kohti suunnistimme.

Grönlanninkoirat vetivät, siperianhuskypennut Gus ja Fred matkustivat reessä.
Minä ja Svein vuoroin hiihdimme, vuoroin ajoimme rekeä.

Svein etupäässä hiihti, minä ajoin koirilla eli seisoin reen jalaksilla. Maasto oli helppoa, ei suuria mäkiä, harvaa metsää. Lepäilimme välillä. Oli kaunista, lunta oli paljon.  

Sitten alkoi hämärtää. Pimeys alkoi laskeutua erämaahan. Aloin huolestua. Väsyttikin. Huolestumiseni kasvoi, kun huomasin Sveininkin alkavan olla epätietoinen. Olimmeko ollenkaan oikeassa suunnassa? Missä autiotupa oli?

Jatkoimme vaellusta, Svein suksilla, minä koirilla. Koirat olivat rauhallisia, alkoivat väsyä. Eteneminen oli hidasta. Svein myönsi, ettei oikein ole varma siitä, missä tupa on. Svein ehdotti, että hän lähtee nopeasti suksilla katsomaan, onko autiotupa siellä, missä hän olettaa sen olevan. Hän näki väsymykseni ja tiesi, että pääsisi huomattavasti nopeammin etenemään yksin.

Jäin siis odottamaan valjakon kanssa. Svein lähti. Olin tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut edetä tietämättä, onko suunta oikea ja paljonko matkaa vielä oli jäljellä. Odotin. Pikku hiljaa huojennuksen tunteeni alkoi hälvetä ja vaihtua hätäännykseen. Missä Svein viipyi? Mitä ellei hän palaakaan? Mitä teen? Pimeys sakeni. Seisoin pimeässä, vieraassa metsässä, erämaassa jossain kaukana Norjassa ilman karttaa, ilman kompassia, ilman tietoa siitä, missä olin. Mitään kännyköitähän ei siihen aikaan edes ollut olemassa.

Seisoin pimeässä metsässä ja pelkäsin.

Iäisyyden kuluttua alkoi kuulua suksien ääniä. Svein palasi!

Kyllä, suunta oli sittenkin oikea. Jatkoimme sinne, mistä Svein oli tullut. Lopulta edessä oli pieni, harmaa tölli. Sisällä oli kylmä, mutta seinät olivat ympärillä. Kömmin makuupussiin. Svein sytytti tulet ja pikku hiljaa autiotupa alkoi lämmetä.

Olin selviytynyt hengissä.

Jeg overlevde!

Autiotupa lämpeni nopeasti ja takkatulen loimussa oli mukava yrittää unohtaa äskeiset kauhun hetket. Kuva on otettu itselaukaisijalla Grunnhåe-koiassa.