Pirkko Arolan tuore Meripihkatuuli jatkaa Pitkää tanssia -romaanin sukutarinaa

Pirkko Arolan laaja romaani Pitkää tanssia ilmestyi vuonna 2020. Kirjan oli tarkoitus olla Arolan viimeinen, mutta lukijat kysyivät malttamattomina, miten Wennströmin sukulaisten kävi romaanin päättymisen jälkeen. Kyseessähän oli Pirkon miehen, Pauli Arolan suvun kiinnostava tarina Suomesta ja Venäjältä.

Pirkko Arola ryhtyi siis sittenkin toimeen ja jatkoi suvun vaiheiden tutkimista. Tässä vaiheessa hän yllättäen sai käsiinsä myös Herman Wennströmin tekemän sukututkimuksen, joka luonnollisesti helpotti taustatöiden tekoa suuresti.

Herman Wennström tuli Venäjältä Suomeen 17-vuotiaana vuonna 1931. Pian aikuistuttuaan hän alkoi jäljittää Suomessa olevia sukulaisiaan. Sen sijaan Venäjälle jääneistä ei saatu mitään tietoa 30 vuoteen; vasta Stalinin kuoltua perhe alkoi käydä Tehtaankadulla lähetystössä ja sai yllätyksekseen yhteyden Hermanin Andrei-isän veljeen, johon syntyi kirjeyhteys. Vuonna 1960 Andrein veli vaimoineen pääsi kolmeksi kuukaudeksi Suomeen. He olivat tuolloin jo noin 80-vuotiaita.

Herman oli hyvin kiinnostunut Suomessa olevista sukulaisistaan ja otti myös Pauli Arolaan yhteyttä jo 1980-luvulla. Hänen arkistostaan löytyi myös Paulin kirje talletettuna.

Kirjoitustyöhön kului siis noin puolitoista vuotta.

-          Minulle on ominaista, että kirjoitan paikoista. Koen, että paikat tekevät ihmisen – ja ihmiset paikan.

-          Yhden ihmisen aika on lyhyt, mutta paikat pysyvät, vaikka toki muuttuvatkin.

-          On aivan kuin paikatkin muistaisivat asioita. Tätä kirjaa kirjoittaessani olen katsonut uusin silmin paikkoja, nyt kun Itä-Euroopassa on kriisi. Huomaan, että sama varjo on nyt kuin silloin, sodan varjo.

-          Varsinkin tässä kirjassa on kolme tasoa: Ensinnäkin on yhteiskunnallis-historiallinen taso, tässä tapauksessa eritoten Suomen ja Venäjän suhteet. Toiseksi on tavallisen ihmisen arjen historia, joka on osittain myös viihdyttävä elementti. Siihen kuuluvat jännittävät käänteet, jotka eivät kuitenkaan ole tekemällä tehtyjä. Varsinkin ennen ihmisten elämä oli traagista ja saattoi muuttua hetkessä.

Kolmas taso on eksistentiaalinen ja eettinen pohdinta. Näihin liittyvät taide, usko ja rukous, ja ilman niitä ei joihinkin asioihin pääse sisään. Tämä taso korostuu etenkin juonellisissa pysähdyspaikoissa, joissa ihmiset joutuvat tekemään elämäänsä koskevia suuria valintoja.

Pirkko on kirjaa kirjoittaessaan joutunut pohtimaan eettisiä kysymyksiä myös biofiktiota kirjoittaessaan. Vaikka henkilöt ovatkin eläneet jo sata vuotta sitten, he ovat silti olleet oikeita, eläviä ihmisiä.

-          Ihmisen suurimpia toiveita on tulla nähdyksi oikein. Olen joutunut miettimään sitä paljon: Näenkö toisen oikein, siten kuin hän olisi toivonut tulevansa nähdyksi? Se tekee nöyräksi.

Pirkko kuvaa sekä kirjoittamista että lukemista vaihtokauppana. Sekä kirjoittaja että lukija antavat jotain toisilleen.

-          Aina en ole lukijasta tietoinen, mutta palaute saattaa tulla vuosienkin päästä.

Pirkolla oli siis Meripihkatuulta kirjoittaessaan paljon materiaalia, mutta olennaista oli pyrkiä kirjoittamaan niin, että lukija kiinnostuu. Hän listaa erilaisia keinoja tai tilanteita oikeaan kirjoitusvireeseen pääsyyn:

-          Joskus jokin vain töytäisee liikkeelle ja määrittää sen, miten kirjoittaa. Erinomainen keino vireeseen pääsyyn on käveleminen. Kolmas keino on katsella joen liikkuvaa vettä, neljäs juna tai muu liikkuva kulkuneuvo.

-          Useimmat tarinat ja teemat syntyvät jostain sielun haavasta, jostain ongelmasta sille henkilölle. Se, miten henkilö selviää, on kirjoittajallekin mysteeri, joka on ratkaistava. Alitajunta toimii öisin, usein aamulla asia saattaa olla ratkennut.

-          Kirjoittaja kutsuu tapahtumia, mutta ei voi käskeä niitä. Joskus se, mitä kirjoittaa, on väkinäistä. Henkilöitä ei saa liikaa ohjailla.

Meripihkatuulessa liikutaan Riiassa, Siperiassa, Orenburgissa, Lahdessa ja Mikkelissä sekä Helsingissä. Mikkelin mukaan tulo oli Pirkolle yllätys: kyseessä on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa koti- ja koulukaupunkinsa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että yksi Wennströmin sukuhaara olisi asunut siellä.

-          Jouduin lukemaan roppakaupalla Mikkelin historiaa, ja se oli tietysti itselleni kiinnostavaa.

Wennströmin vesiväritehdas perustettiin vuonna 1922 Orenburgissa, eli se täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Se on Pirkon mukaan edelleen Pohjoismaiden ainoa vesiväritehdas, joskaan se ei enää ole Wennströmien omistuksessa. Nimi on kuitenkin edelleen A. Wennström Hermanin isän, Andrein mukaan.

-          Ihailen Wennströmien sinnikkyyttä, että he saivat firman pidettyä elossa kaikkien vaikeiden aikojen ja hankaluuksien yli.

Pirkon ja Paulin lastenlapset ovat 7. polvi ensimmäisestä esi-isästä, josta Pirkko kirjoitti Pitkää tanssia -teoksessa. Vielä lastenlapsia eivät isoäidin kirjoitukset kiinnosta, mutta todennäköisesti myöhemmin kirjoilla on myös henkilökohtaista arvoa. Kiinnostus menneeseen kun yleensä herää vasta iän kartuttua.

Kirjassa on myös suoria lainauksia kirjeistä, joita sukulaiset lähettivät toisilleen. Pirkkoa puhuttaa esimerkiksi veljen kirje Venäjältä 1960-luvulla: ”Sitä, mitä meillä nyt on, emme arvosta, mutta kun menetämme sen, kaipaamme sitä.”

 

-          Historiasta kirjoittavalla on myös toinen ongelma: pystyykö kuvaamaan arkea oikein. Maailma on muuttunut niin paljon. Kirjoittaminen on kuitenkin silmiä avaavaa monella tapaa.

Pirkko mainitsee muun muassa sen, että talviauraus tuli suuremmissa määrin Suomeen suurien kaupunkien ulkopuolelle vasta 1930-luvulla. Se tarkoitti sitä, että talvisaikaan ei aiemmin päässyt liikkumaan pidempiä aikoja ainakaan ilman hevosta. Rautateiden yleistyminen tuli pelastukseksi, mutta se eteni hitaasti.

-          Sanotaan, että rautatiet ovat kehittäneet Venäjää enemmän kuin mikään muu. 

Nykyhetken kaikki tuntevat, mutta menneisyys on historiallista teosta varten herätettävä eloon, sanoo Pirkko. Silti taustatyö ei saisi näkyä, ei voi vain kirjoittaa, mitä on lukenut. Toki Pirkon kirjan lopussa on lueteltu lähteet eli se materiaali, johon Pirkko on työtä tehdessään perehtynyt.

-          Mutta miten kuvata asioita niin, että lähteet eivät paista silmiin?

Paljonko romaanissa sitten on faktaa ja paljonko Pirkko on joutunut keksimään asioita itse?

-          Pyrin kuvaamaan paljon ihmisten sisäistä maailmaa, joten se voi tapahtua vain eläytyellä. Katselen ihmisiä myös sen läpi, mitä itse olen ajatellut ja mitä on tapahtunut vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kukapa kirjailija ei kirjoittaisi itseään. Siinä juuri annetaan lahja lukijalle, ja lukija puolestaan antaa lahjan kirjoittajalle kiinnostumalla tekstistä.

-          En pidä kauhusta ja väkivallasta. Elämä on jännittävää ja vaikeaa muutenkin, ei ole tarvetta paisutella kauhuefekteillä.

-          Olen joutunut kirjasta jättämään paljon pois. Pelkistän mielelläni. Teksti on oikeastaan sarja novelleja, mutta ihmisten kohtalot risteävät kuitenkin myöhemmin keskenään.

-          Teemoja kirjassani on myös äidittömyys ja isän ja pojan suhteen kipuilu.  

-          Biofiktio on nykyisin suosittua, mutta yleensä kirjoitetaan jo valmiiksi tunnetuista henkilöistä. Minua kiinnostaa kirjoittaa tavallisista ihmisistä. Se on loppujen lopuksi kaikkein kiinnostavinta.

Työlääksi Pirkko sanoo kirjoittamisessa sen, että kirjoittaessaan hän joutuu tuntemaan niitä samoja tunteita, joita kirjan henkilötkin ovat tunteneet. Tunne poistuu vasta, kun sen on kirjoittanut valmiiksi.

-          Raskasta on myös itsetuntovaihtelu. Välillä pohtii, kiinnostaako ketään se, mitä kirjoitan.

Pirkko on toki pohtinut myös kieltä, jota hän kirjoittaessaan käyttää.

-          Kirjoittajana olen itseoppinut. Kieleni ei ole kriitikkojen toivomaa kieltä. Olisi ihanaa kirjoittaa selkeästi, mutta kun pitää sekä peittää että paljastaa. Elämään kuuluu tietty salamyhkäisyys, joten se kuuluu myös kirjaan.

-          Toisaalta rytmi on kullakin omansa, vastaavasti kuin kävelyrytmi niin myös tekstin rytmi.