Jouluaatto Kauppisten mökissä vuonna 1923

 Jouluaatto Kauppisten mökissä vuonna 1923 (kappale kirjasta Lähteen rannalla elämä)

Iita alkoi laulaa koulussa oppimiaan joululauluja. Se selvästi ilahdutti sekä äitiä että Salinia. Hän lauloi Arkihuolesi kaikki heitä, En etsi valtaa, loistoa ja sitten vielä On hanget korkeat nietokset. Sylvian joululauluakin oli koulussa laulettu, mutta sen sanoja Iita ei oikein vielä muistanut.

Lopuksi hän lauloi vielä uudelleen Arkihuolesi kaikki heitä.

- On minulla sinulle lahja. Ota, Iita, sieltä sohvan alta, äiti sanoi.

Iita kurkotti sängyn alle. Hän oli kyllä kuullut, että toisilla oli jouluna kuusi sisälle tuotuna ja sen alla lahjat. Koulussakin oli kuusi, mutta ei Iitan kotona ollut koskaan ollut. Joulukuusi oli uusi tapa, johon äiti ei ollut tottunut. 

Paketti oli kääritty ruskeaan paperiin ja solmittu punaisella langalla.

Sisällä oli kauniit, uudet villatumput.

- Kiitos, äiti! Milloin sinä olet nämä ehtinyt tehdä?

Iita haki omat, pienet lahjansa. Koristeen hän laittoi pöydälle, pannulapun antoi sellaisenaan äidille. Äiti tietysti ihasteli, vaikka Iita tiesi, ettei pannulappu ollut ollenkaan hieno. Hänen ikäisensä pitäisi jo osata neuloa paremmin. Iita oli yrittänyt olla nopea, jotta ehtisi neuloa koulun langoista vielä Juho-sedällekin. Oli ihanaa saada kaivaa yllätys laukusta ja ojentaa se Juho-sedälle.

Kaulaliina oli tosin lyhyt, mutta kyllä se ylti kaulan ympäri ja vähän vielä kaksin kerroin. Juho-setä kietoi sen heti kaulaansa ja antoi sen olla siinä, vaikka sisällä oli ihan lämmin.

Sitten Salin kröhäisi, nousi ja meni saavinsa luo.

- Tein tällaiset pienet. En tiennyt mitä puuttuu, niin en muuta keksinyt, hän sanoi samalla kun ojensi äidille ja Iitalle kummallekin samanlaisen, puisen puurovadin ja lusikan. Puurovadit oli ulkopuolelta koristeltu hienoiksi, ja Iitan lusikkaan oli kaiverrettu Iitan nimi.

- Anteeksi kun en tiennyt nimeä, Salin sanoi äidille. Jos laitan sen myöhemmin...

Eihän Salin tietenkään tiennyt Iitan äidin nimeä! Äidiksi häntä aina oli vain sanottu.

- Mariahan minä. Saa sanoa että Maria.

- Maria... Minä olen Juho.

Iitan mielessä läikähti. Hetki tuntui jotenkin merkitykselliseltä. Sit­ten Juho-setä kaivoi saavin pohjalta vielä jotain. Se oli kuutio, joka oli koottu useasta pienestä puupalasta. Iita otti sen käteensä ja ihmetteli.

Juho-setä käski päästää palat irti toisistaan ja koota sen sitten takaisin samanlaiseksi. Iita huomasi heti, että tehtävä ei ollut ollenkaan helppo. Hauskaa! Iita yritti ja yritti, piti välillä taukoa ja jatkoi taas. Häntä nauratti: jos hän ei olisi nähnyt paloja koottuna, hän ei uskoisi että se olisi mahdollista.

Äiti tuntui miettivän jotakin.

- Pitäisihän minullakin olla jotain antaa... Jos minä tuolta vintiltä.

Iita hämmästyi, kun äiti tuli vintiltä kantaen miesten sarkatakkia. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että vintillä olisi jotain sellaista.

Äiti ojensi takin Salinille. Salin nikotteli kummasti, mutta puki takin päälleen, kun äiti käski. Takki oli hieman iso, mutta ei liikaa.

Salin näytti epätietoiselta istuessaan takki päällään penkin kulmalle.

- Mitenkäs te tämän nyt minulle... enhän minä... eihän tätä...

- Ottaa siitä vaan. Tommonen vanha riepu, hyvä kun ei koit ole vielä syöneet.

Äiti tuntui tarpeettoman äkäiseltä. Iitalle tuli tunne, että takki ei sittenkään ollut äidille pelkkä vanha riepu.