Hylly

Kauan, kauan sitten sain Tiina Notkolta lahjaksi pienenpienen opuksen, johon tykästyin suuresti. Myöhemmin opin tuntemaan myös kirjan tekijän, Markku Tantun. Kirja on nimeltään Pöytä, ja se on tietysti minulla yhä. 

Kirjassa kirjailija-kuvittaja Markku Tanttu kertoo työpöydällään ja sen lähistöllä olevista esineistä. Kuhunkin liittyy pieni tarina - jokainen erilainen, erikoinen, kiehtova. 

Päätin varastaa idean, sillä katselen päivittäin keittiön pikku hyllyä, jossa on monenlaisia pieniä muistoja vuosien varrelta. En kuitenkaan kirjoita jokaisesta kunnon kertomusta saati novellia, sillä nyt ei ole tarkoitus tehdä kirjaa vaan blogipäivitys. 

Hyllyn olen ostanut 1990-luvulla oululaisesta käytettyjen tavaroiden liikkeestä. Asuin silloin Puu-Raksilassa ja maalasin hyllyn samalla vihreällä, jolla puusepänliikkeessä oli maalattu keittiökaapistoni. Myöhemmin, kun myin asunnon pulassa olevalle ystävättärelleni ja hän oli myynyt sen kalliimmalla eteenpäin asumatta siinä lainkaan, keittiö hienoine kaapistoineen purettiin. Kalevassa oli siitä juttu ja kuvia. Säälin uusia, mittatilaustyönä tehtyjä kaapistoja, mutta yritin olla välittämättä. Asuinhan itse  jo täällä Solstrandissa, joten ei asia minulle kuulunut. 

Hyllyn naulassa roikkuu eksoottinen soitin. Se on sarangi, nepalilainen käsin tehty viulu. Lassin siskon mies Juha toi sen Lassille - hän oli sen itse ostanut ja tuonut Nepalista, mutta ei tietenkään tehnyt sillä mitään. Ei Lassikaan sitä juuri soittele; itse asiassa siitä puuttuu nyt yksi kielikin. Kielet ovat oikeastaan vain naruja, joita kiristetään puukalikoilla. 

Kala-aiheinen pannunalunen on enemmän käytössä. Sen saimme tuttavapariskunnalta heidän käydessään meillä illallisella. Siitäkin on jo varmaan jo kymmenen vuotta. Toista, pyöreää pannunalusta arvostan erityisesti, se on muistoni Kainuun kennelpiiristä, jonka varapuheenjohtaja ja näyttelyohjaaja aikoinaan olin. Kainuun kennelpiiriin liittyy minulla paljon hyviä muistoja. Enää en koiranäyttelyitä arvosta, mutta tuolloin oli hauskaa järjestää suuria koiranäyttelyitä Kajaanissa. Ne olivat Kainuun rastiviikon ohella Kainuun suurimpia joukkotapahtumia. Rastiviikot puolestaan ovat olennainen osa Lassin menneisyyttä, jännä yhteys siinäkin. 

Oikeassa päässä roikkuva pilli on Lassin isän, Eero Tuuterin, partiopilli 1960-luvulta. 

Sitä ei käytetä mihinkään, mutta tuossa se saa roikkua.

Emännänveitsi roikkuu sarangin kanssa samassa naulassa. Se on käsin taottu pieni veitsi, jonka olen ostanut Kuhmosta todennäköisesti vuonna 1989. Kun opiskelimme Kajaanin OKL:ssä, järjestimme koko normaalikoululle kekriaiheisen päivän. Kirsi Virtanen oli pukeutunut rautakautiseksi emännäksi, jonka vyötäisiltä roikkui paitsi nippu aittojen avaimia myös tuo veitsi. 

Kazoo lojuu hyllyllä, täysin turhaan. Se on arkisesti musiikkiliikkeestä ostettu soitin, yksi niistä noin kolmestakymmenestä instrumentista, joita tässä talossa on. Sen tekee erikoiseksi lähinnä vain se, että se ei toimi. Se ei soi kunnolla. Se kannattaisi varmaan heittää pois. 

Hyllyllä on myös kaksi kirjaa, jotka eivät kuitenkaan ole kirjoja. Ne ovat Sole Lätin kauniisti ja taidokkaasti päällystämiä pieniä tulitikkulaatikkoja. Ainut ongelma niissä on, ettei niitä raaski käyttää.

Hyllyn kulmalla on kaunis pieni lintu. Se on puhtaasti koriste-esine, enkä edes muista, mistä se on tullut. Kenties olen saanut sen lahjaksi oppilaalta. Se on kuitenkin kaunis, ja säilytän sen. En juuri harrasta koriste-esineitä: en toki niitä poiskaan heittele, mutta useimmat ovat kaappien pimennoissa, lasilinnutkin. 

Lepuuttajia on neljä. 

Olin menossa naimisiin ja kiersin Helsingin Töölössä kaasoni Marjon kanssa. Etsimmekö jotain? Ainakin kävimme antiikkiliikkeissä ja löysimme ison joukon toinen toistaan kauniimpia pikku metalliesineitä, joista emme edes tienneet, mitä ne olivat. Saimme kuulla, että ne olivat lepuuttajia: ne katetaan pöytään ja niille laitetaan aterimet siksi aikaa, kun vaikkapa jutellaan tai otetaan lisää ruokaa. Ostimme molemmat niitä. Minä ostin neljä. Olen melko usein kattanut ne juhlapöytään, mutta eihän niillä oikeasti mitään tee. Ne ovat kauniita, mutta tarpeettomia, sillä veistä ja haarukkaa voi säilyttää lautasella tai servetin päälläkin. Silti ne ovat mukava muisto vuodesta 2006.

 Oikeastihan ne voivat olla vaikka sata vuotta vanhoja elleivät vanhempiakin. 

Antiikkiliikkeen pitäjä muuten antoi meille myös ison pinon pieniä paperipusseja. Niissä oli myyty kahvinkorviketta joskus sota-aikana tai sen jälkeen. Niistä tuli häälahjapusseja vieraille (miksikäs niitä pikkulahjoja oikein nimitetään?), kun Marjo laittoi niihin sydänkaramelleja. Minusta ne olivat huikean hienoja muistolahjoja, en tiedä arvostivatko vieraat niitä. 

Metallisia ovat myös hyllyllä olevat kaksi munakuppia. Ne ovat Lassin vanhempien jäämistöä. Munakupit asuvat hyllyllä, vaikka niitä käytetään aniharvoin. 

Niitä on käyttänyt lähinnä hyvä ystäväni Jaana Ukkola aamiaisillaan.

Kattauksiin liittyviä ovat nuo sinivalkoiset esineet: kaksi servetinpidintä ja pientä kukkamaljakkoa. Ne olen ostanut Hyvinkään eläinsuojeluyhdistyksen kissatalon kirpputorilta. Kytäjän kissatalo lopetti viime kesänä ja siirtyi toisaalle. Silloin oli tärkeää päästä eroon mahdollisimman paljosta tavarasta. Nuo muuttivat meille. Ne sopivat sinivalkoisiin kattauksiimme juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä, harmi vain, että servetinpitimiä on vain kaksi.  

Näistä pikkuesineistä pidän. Nyt kuvaa ottaessani unohdin laittaa tuohon kolikon kertomaan koosta, mutta riittääkö jos kerron, että nuo ovat hyvin pieniä? Koriin ja sinkkiämpäriin olen joskus kerännyt ahomansikoita lasten kanssa, olutpullossa on ollut jokin pienenpieni kukka, "tea house" on teesiivilä. Ennen muuta ne ovat kuitenkin vain hauskoja pikkuesineitä, joiden pois heittämistä en suunnittele.

Tämän aarteen toi Lassin lapsenlapsi minulle päästyään ukin kanssa kaatopaikalle. Tuo lapsi on erityisen kiinnostunut hyönteisistä, perhosista ja muista pikkuötököistä, ja hän huomaa muutenkin kaikki pienet asiat ympäristöstään. Tuon esitteen hän siis löysi kaatopaikalta vuosia sitten ja päätti tuoda sen minulle. Hän oli silloin noin viisivuotias. 

Kynä on kuvassa vain kertomassa tuon paperin koosta. Kyseessä ei ole kirjan sivut vaan jonkinlainen mainos Pohjolan päiväperhoset -kirjasta, joka ilmestyi vuonna 1960. Se on kaksisivuinen - tai siis taitettu A6-paperi - kolme muuta sivua ovat täynnä pienellä kirjoitettua kuvausta kirjasta. Tuohon aikaan ei paperia tuhlattu. Kunpa vielä voitaisiin palata sellaiseen aikaan tästä kaikesta ylettömästä tuhlauksesta!

Mitenhän tuo esite on säilynyt läpi vuosikymmenten ennen kaatopaikalle joutumistaan? Ehkä joku muukin on pitänyt sitä kauniina ja säilyttämisen arvoisena. Tai sitten se on vain ollut jonkin kirjan välissä ja lähtenyt sieltä omille teilleen. Joka tapauksessa suurin osa myöhemmistä isoista, näyttävistä mainoksista on jo kauan sitten tuhottu, kun tuo pieni Otavan mainos pysyy hyllylläni nyt ja edelleen.