Pääsin pitkästä aikaa käymään Tampereella.
Reissu ei ollut pelkkä turistimatka, mutta pidin huolta, että ehdin katsella myös kaupunkia ja käydä museokeskus Vapriikissa. Sunnuntaina neuvojapäivien jälkeen siihen jäikin aikaa useita tunteja.
Ehdin myös syödä hyvin. Oli ihanaa saada kunnollista, vegaanista ruokaa.
Alkupalassa oli parsaa, punajuurta ja muita vihanneksia.
Paahdetut, kovat leivät olisin jättänyt annoksesta pois.
Erityisen huvittavaa - eikä myönteisessä mielessä - oli se, että tarjoilijapoika suurieleisesti esitteli meille annokset, joissa oli hänen mukaansa mm. asparagusta ja beetrootia sekä sweet potatoa. Tämä kaikki tamperelaisittain äännettynä ja muu puhe tietysti suomeksi.
Siinä se sweet potatokin on. Pääruoka oli kelvollinen. Itse kaipaisin myös pääruoan oheen vähän myös tuoretta, raikasta ja väriä, enemmän kuin nuo pari timjaminoksaa.
Mutta jälkiruoka oli herkullinen! Sitä kehuivat kaikki. Itse en yleensä välitä leivoksista enkä kinuskista, mutta nyt piti kyllä myöntää, että kokonaisuus oli onnistunut.
Seuraavana iltapäivänä pääsin sitten Vapriikkiin. Olen käynyt siellä ennenkin, mutta siellä on niin paljon nähtävää, että yksi kerta ei riitä. Lisäksi Vapriikissa on vaihtuvia näyttelyitä, joista yllättävän antoisa oli nyt postiaiheinen näyttely. En olisi arvannut, että se kiinnostaa ja koskettaa minua niin paljon. Tietysti sota-aika ja oman lapsuuteni vuosikymmenet liikuttivat.
Myös Finlayson-näyttely oli monipuolinen ja mielenkiintoinen. Siellä vierähti hyvinkin tunti. Jos en ihan väärin muista, Tampereen historiasta kertovia lyhytelokuvia näyttävä pieni elokuvateatteri oli juuri Finlayson-näyttelyn puolella. Katsoin siellä Amurin, eli työväen asuinalueen, historiasta kertovan 20-minuuttisen elokuvan, jonka olivat tehneet 1966-1967 mm. Valentin Vaala ja Armand Lohikoski.
Tampere ennen ja nyt -näyttely antaa varmasti enemmän tamperelaisille, mutta melko tarkkaan senkin näyttelyn kiersin. Tampere 1918 puolestaan on suorastaan riipaisevan vaikuttava uudelleenkin koettuna.
Jääkiekkomuseo ja pelimuseo minua eivät kiinnostaneet juuri lainkaan. Onneksi, sillä riittävästi nähtävää ja koettavaa oli muutenkin. Wivi Lönn -näyttely oli pieni, mutta kiinnostava. Hassua, että olin edellisiltana kävellyt upean rakennuksen ohi ja sunnuntaina sitten käynyt katsomassa, mikä pytinki se oikein oli. No, sehän oli Tampereen paloasema, ja iltapäivällä sitten Vapriikissa opin, että se on Wivi Lönnin piirtämä. Kerrassaan upea!
Luonnontieteellinen museo on myös nykyaikaiseen tapaan elämyksellinen ja toiminnallinen, kuten useimmat muutkin näyttelyt Vapriikissa. Se sopii erityisesti lapsille, mutta ainahan luontoaiheet ovat mielenkiintoisia kaikenikäisille.
Arvaatko, minkä museon puolelta on tämä interiööri? Se on postimuseosta!
Vapriikissa oli myös pieni näyttely nimeltä Kiltit lastenlehdet. Siinä on esillä kansikuvia viime vuosisadan lastenlehdistä ennen amerikkalaista nuorisokulttuuria. Kuvittajat olivat aikansa kärkeä kuten Martta Wendelin ja Rudolf Koivu.
Joenrannan puistot ovat kauniita.
Pääsin myös ensimmäistä kertaa näkemään Tampereen ratikat. Miten hienoa, että ne olivatkin kaikki eri värisiä. Mainio idea! Helsingissä on useaan otteeseen riidelty raitiovaunujen väristä ja sitten valitettu ratkaisusta jälkikäteen. Miksi niiden pitää olla kaikkien samanvärisiä? On vain kiinnostavaa, kun ei tiedä, minkä värinen raitiovaunu seuraavaksi tulee.
Vanha teollisuusmiljöö Tampereella on ainutlaatuinen, ja sitä on myös osattu järkevästi säilyttää, hyödyntää ja muokata uuteen käyttöön.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!