Ensi tiistaina on aika viettää ystävänpäivää.
Monia teemapäiviä voi kritisoida siitä, että ne on kopioitu
Suomeen muualta. Itsekin kritisoin: minusta Halloweenia ei tarvita, enkä
äitienpäivääkään ole koskaan juhlinut. Harva merkkipäivä on puhtaasti
suomalaissyntyinen, mutta tarvitseeko ollakaan?
Ystävänpäivä on yksi noita muualta tänne tuotuja
teemapäiviä. Mutta tosiasiassa suomalainen ystävänpäivä on jotain aivan muuta
kuin amerikkalainen tai brittiläinen Valentine’s Day helmikuun neljäntenätoista.
Valentine’s Day on rakastavaisten päivä, silloin ostetaan ruusuja ja hempeiden
lorujen koristamia sydänkortteja ja syötetään kullanmurulle kynttiläillallisen
lomassa suklaakonvehteja.
Ystävänpäivä suomalaiseen tapaan on jotain muuta. Me juhlistamme ystäviä, ja heitä voi olla kuinka paljon hyvänsä. Parhaimmillaan ystävyys ei ole ulos sulkevaa, yhteen keskittyvää ja muut unohtavaa. Ystävänpäivänä voimme muistaa kaukaisempiakin ystäviä, niitä joita emme näe joka päivä tai joita emme ole lähestyneet kenties kuukausiin.
Postitse lähetettävät kortit ovat vähentyneet viime
vuosina, mutta ystävänpäiväkorttien toivoisi lisääntyvän. On aivan muuta saada
oikea, pahvinen kortti postissa kuin hätäinen tekstari tai joukkoviesti
sosiaalisessa mediassa. Kalliita lahjoja tai sydämenmuotoisia suklaarasioita ei
tarvita.
Puhelinsoittokin alkaa olla monelle harvinaisuus. Sen ovat syrjäyttäneet muut viestimet. Usein unohtuu, että puhelinsoitto on monesti nopeampi tapa selvittää asioita kuin pitkät viestiketjut, ja ainakin se on henkilökohtaisempi ja tuo viestijät lähemmäs toisiaan. Soitto ilahduttaa.
Meidän pitäisi muistaa, että se, joka eniten kaipaa
yhteydenottoja, on usein kyvyttömin itse tekemään aloitetta. Hän saattaa
odottaa ja kaivata, mutta pelkää häiritsevänsä tai tulevansa torjutuksi, jos
soittaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Kannattaisi miettiä, onko omassa
ystäväpiirissä kenties tällaisia ihmisiä. Olisinko minä se, joka ottaa
yhteyttä, ei vain odottaisi sitä muilta?
Lapsuudenystäväni kuoli runsas vuosi sitten. Muistan
häntä silloin tällöin, kuten ennenkin. Erona on nyt se, että enää en pysty
häneen ottamaan yhteyttä, en vaikka kuinka tahtoisin. Voin vain katua sitä,
että en useammin soittanut. Miksi en taajemmin kutsunut häntä luokseni, miksen
useammin lähtenyt häntä tapaamaan? Nyt se on myöhäistä.
Muista, että kuolet. Se on hyvä ohje, vielä parempi
kuin se, jossa käsketään muistaa, että elät.
Samalla muistat ehkä, että muutkin kuolevat. Kuolema on lopullinen, sen jälkeen ei ole enää keinoa ottaa yhteyttä. Miksi siis et ottaisi yhteyttä heti tänään?
Minusta kuoleman, päättymisen ajatus on lohdullinen ja vapauttava. Muista, että elät -lause on minusta tärkeämpi. Siihen voi liitää kiitollisuutta ja samalla se tuo vastuuta siitä, etä täällä sitä ollaan ja meillä on velvoite tehdä se aika mahdollisimman hyväksi yhteisöllemme ja tulevia polvia ajatellen. Riemuakin sitä repii ainakin Aleksis Kivi:
VastaaPoista"Eläköön elämä ja korkeuden vahvuus meidän ympärillä. Mikä on ollessa maamme pallolla tällä kun kaikkialta meitä ympäröi autuuden sinervä taivas."
Huomaan nyt, että tuo entinen lempiajatus tuntuu nyt falskilta, voih, elämän kuluessa pitäisi viisastua eikä kyynistyä....