Muista että kuolet

Ensi tiistaina on aika viettää ystävänpäivää.

Monia teemapäiviä voi kritisoida siitä, että ne on kopioitu Suomeen muualta. Itsekin kritisoin: minusta Halloweenia ei tarvita, enkä äitienpäivääkään ole koskaan juhlinut. Harva merkkipäivä on puhtaasti suomalaissyntyinen, mutta tarvitseeko ollakaan?

Ystävänpäivä on yksi noita muualta tänne tuotuja teemapäiviä. Mutta tosiasiassa suomalainen ystävänpäivä on jotain aivan muuta kuin amerikkalainen tai brittiläinen Valentine’s Day helmikuun neljäntenätoista. Valentine’s Day on rakastavaisten päivä, silloin ostetaan ruusuja ja hempeiden lorujen koristamia sydänkortteja ja syötetään kullanmurulle kynttiläillallisen lomassa suklaakonvehteja.

Ystävänpäivä suomalaiseen tapaan on jotain muuta. Me juhlistamme ystäviä, ja heitä voi olla kuinka paljon hyvänsä. Parhaimmillaan ystävyys ei ole ulos sulkevaa, yhteen keskittyvää ja muut unohtavaa. Ystävänpäivänä voimme muistaa kaukaisempiakin ystäviä, niitä joita emme näe joka päivä tai joita emme ole lähestyneet kenties kuukausiin.

Postitse lähetettävät kortit ovat vähentyneet viime vuosina, mutta ystävänpäiväkorttien toivoisi lisääntyvän. On aivan muuta saada oikea, pahvinen kortti postissa kuin hätäinen tekstari tai joukkoviesti sosiaalisessa mediassa. Kalliita lahjoja tai sydämenmuotoisia suklaarasioita ei tarvita.

Puhelinsoittokin alkaa olla monelle harvinaisuus. Sen ovat syrjäyttäneet muut viestimet. Usein unohtuu, että puhelinsoitto on monesti nopeampi tapa selvittää asioita kuin pitkät viestiketjut, ja ainakin se on henkilökohtaisempi ja tuo viestijät lähemmäs toisiaan. Soitto ilahduttaa.

Meidän pitäisi muistaa, että se, joka eniten kaipaa yhteydenottoja, on usein kyvyttömin itse tekemään aloitetta. Hän saattaa odottaa ja kaivata, mutta pelkää häiritsevänsä tai tulevansa torjutuksi, jos soittaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Kannattaisi miettiä, onko omassa ystäväpiirissä kenties tällaisia ihmisiä. Olisinko minä se, joka ottaa yhteyttä, ei vain odottaisi sitä muilta? 

Lapsuudenystäväni kuoli runsas vuosi sitten. Muistan häntä silloin tällöin, kuten ennenkin. Erona on nyt se, että enää en pysty häneen ottamaan yhteyttä, en vaikka kuinka tahtoisin. Voin vain katua sitä, että en useammin soittanut. Miksi en taajemmin kutsunut häntä luokseni, miksen useammin lähtenyt häntä tapaamaan? Nyt se on myöhäistä.

Muista, että kuolet. Se on hyvä ohje, vielä parempi kuin se, jossa käsketään muistaa, että elät.

Samalla muistat ehkä, että muutkin kuolevat. Kuolema on lopullinen, sen jälkeen ei ole enää keinoa ottaa yhteyttä. Miksi siis et ottaisi yhteyttä heti tänään?