Joutenolo, laiskuus, lekottelu vai lusmuilu?

Suomalaisissa sananlaskuissa on runsaasti laiskuuteen liittyviä sanontoja. Se on ymmärrettävää. Ennen vanhaan työnteon määrä oli usein suoraan verrannollinen ruuan määrään ja laatuun. ”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkän pidä.” "Nälkä laiskaaki kiirehtää." "Nälkä se on mikä laiskansuonen katkaisee."

Ehkä ihmiset ovat ennen vanhaankin olleet luonnostaan erilaisia. On ihmisiä, joiden täytyy koko ajan puuhastella ja ahkeroida. Tällaista rauhoittumaan kykenemätöntä on ihannoitu ja hänen jatkuvasta toimeliaisuudestaan ovat tietysti muutkin hyötyneet. Joku toinen taas haluaa päästä vähemmällä ja ottaa välillä ihan rauhallisesti. Onko automaattisesti tämä laiskaksi leimattu huonompi? Entä jos onkin niin, että juuri heidän ansiostaan on töitä ja tekemisiä opittu järkeistämään niin, että nyt kaikki pääsevät vähemmällä? Jatkuvasti ahertava ei välttämättä tule pohtineeksi, ovatko kaikki tekemiset ihan oikeasti tarpeellisia ja järkeviä, vai voisiko asiat tehdä sittenkin toisin. Kuten Aino Kallas on kirjoittanut: ”Rauha, lepo - aivojen suursiivous luovaa työtä varten!” Luovuuttahan keksinnöt vaativat.

Olen haastatellut viime aikoina melko monta iäkästä ihmistä vanhoista ajoista. Yksi heistä sanoi, että ennen tehtiin kaikki niin hankalasti. Yksinkertaisistakin asioista saatiin vaikeita ja työläitä, kun ne piti tehdä samoin kuin ne oli aina tehty. Alkaen vaikkapa lantaluukun paikasta: se oli korkealla, jolloin lannan luonti navetasta ja tallista oli erityisen työlästä. Luukun siirto lattianrajaan olisi vaatinut hieman uudenlaista ajattelua, mutta eihän sellaista kiireessä huomaa.

Toisaalta Leo Tolstoi oli ilman muuta oikeassa kirjoittaessaan: ”Yksi kaikkein ällistyttävimmistä harhoista on se harha että ihmisen onni olisi olla tekemättä mitään”. Työnteko tuo myös mielihyvää, ja fyysinen aktiivisuus on ihmiselle elintärkeää. Myös aivot voivat paremmin, kun ruumis saa liikuntaa.

Olisi siis osattava löytää optimaalinen yhdistelmä työtä ja lepoa. Joiltakin se sujuu paremmin, osalla jompikumpi menee överiksi.

Laiskottelu on sekä hyvästä että pahasta. On hyvä välillä olla jouten, makoilla, loikoilla, löhöillä, lössähtää, jopa syljeskellä kattoon. On tarpeen olla vapaalla, lekotella, pysähtyä. Välillä saa möllötellä, löysäillä, vetelehtiä, lorvailla, hengailla, viipyillä, maleksia, seisoksia, kelliä, norkoilla ja vain kuluttaa aikaa. Toimettomuus ei aina ole paha asia 

Mutta lusmuilu ja työnvieroksunta eivät ole oikein. Ne sisältävät ajatuksen, että joku muu joutuu kantamaan vastuun velttoilijankin osuudesta. Saamattomuudesta ihminen kärsii itsekin. On moraalisesti väärin loisia, pinnata, lintsata, pakoilla ja laiminlyödä tehtäviään.

Sen sijaan silloin tällöin pitää saada ihan vain roikkua, vetelehtiä ja lorvia. Siihen ovat luoneet mahdollisuuden ne aiemmat joutilaisuuden arvostajat, jotka ovat tehneet toimivia keksintöjä elämisen ja työnteon helpottamiseksi. Pelkkien työteliäiden maailmassa puurtaisimme edelleen puulapioilla ja kivikeihäillä. Vai pitäisikö ajatella, että ihmisen ahkeruus vain suuntautuu eri asioihin? Agraariyhteisössä pidettiin laiskana ihmistä, joka luki, opiskeli ja keskusteli, mutta nykyisin laiska on lapsi, joka ei viitsi tehdä läksyjään. Veltto, unelias ja aloitekyvytön ei olekaan enää vain se, joka ei käytä ruumistaan vaan se, joka ei jaksa käyttää aivojaan.

Eiköhän sittenkin oikeassa ole se vanha sananlasku, joka kertoo että 

”Laiskuus on hyvä lahja, kun sen osaa oikein käyttää.”