Miten virkistävä päivä! Me, 1970-1980-luvulla aktiivisesti rekikoiria ja siperianhuskyja harrastaneet kokoonnuimme eilen Kalevi Vainion luo tapaamaan toisiamme ja muistelemaan menneitä.
Tuolloin, 30-40 vuotta sitten, olimme kaikki nuoria, nuorimmat juuri lapsuuden ohittaneita. Tapasimme toisiamme tiiviisti: rekikoirakilpailuissa, kokouksissa, kesäpäivillä, syysharjoitteluissa, joskus seuran erikoisnäyttelyissäkin, vaikka näyttelytoiminta oli aika kaukana siitä rekikoiraurheilusta.
Miten me nuoret, elinvoimaiset ihmiset olimmekaan harmaantuneet!
Aivan kuten kuvan riihi ja sen seinälle nostettu reki...
Muutama meistä harrastaa edelleen rekikoiria.
Osalla ei ole minkäänlaisia koiria enää, mutta osa on pysynyt uskollisena rekikoirille, kuten Vesa-Pekka Lehtomäki ja Ari Laitinen, joilla valjakoita on useita ja jotka kilpailevat edelleen aktiivisesti jopa kansainvälisellä mestaruustasolla.
Sitten on meitä, joilla koirat ovat nykyisin jotain aivan muuta; mukanakin oli yksi schipperke.
Jotkut olivat jo ehtineet lähteä kotimatkalle ennen kuin saimme porukan yhteiskuvaan. Ihmisiä tuli, kuten tuolloin vuosikymmeniä sittenkin, eri puolilta Suomea: Helsingistä, Järvenpäästä, länsirannikolta, Pohjois- ja Etelä-Savosta, Kymenlaaksosta, eri puolilta Hämettä...
Kalevin koirat olivat viehättäviä. Ne olivat sellaisia kuin rekikoirat parhaimmillaan ovat: ystävällisiä, ihmisistä ja toiminnasta kiinnostuneita, aktiivisia mutta tarvittaessa rauhoittuvia.
Pieni porukka jäi pidemmäksi aikaa istumaan nuotiopiiriin ja sitten keittiöön. Muistoja ja kuulumisia vaihdettiin. Tässä taisi olla meneillään Kalevin muistelut Lappi-ajosta, kun hän saapui keskiyöllä Kemijärven keskustorille ajettuaan koirilla sata kilometriä pimeydessä... Muita sen kisan veteraaneja ei nyt ollut paikalla muuten kuin puheissa ja muistoissa.
Kalevin koirat toivat oikeanlaista tunnelmaa tapaamiseen.
Meille kaikille koirat olivat niin olennainen osa elämää tuolloin, osalle vuosikymmenien ajan. Itse harrastin kymmenisen vuotta, asuin välillä Norjassakin rekikoirien parissa. Viimeinen "rutistus" oli Alpirod-kisa, jonka kiersin vuonna 1989 tiedottajana: tuhat kilometriä halki Alppien Sveitsissä, Italiassa, Saksassa, Ranskassa. Sen jälkeen lähdinkin toimittajaksi ja jatkoin opiskeluja, jolloin yhteydet rekikoiramaailmaan väljenivät. Hartikan Ulla eilen totesikin, että "Sinä sitten katosit johonkin." No, osaan väestä olen sentään pitänyt yhteyksiä joko sattumanvaraisesti tai melko tiiviistikin. Ne nuoruuden vuodet olivat niin merkityksellisiä, unohtumattomia, monella tapaa tärkeitä.
Kalevi Vainio on yli kahdeksankymmenen ja ajaa yhä. Hänellä on selvästi hieno yhteys koiriinsa, nälkäisinäkin ne odottavat kiltisti vuoroaan ja Kalevin lupaa saada käydä kupilleen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!