Ida elää! Keskustelua kirjasta

Mikä olisikaan kiinnostavampaa vasta kirjan julkaisseelle kuin saada keskustella siitä asiansa osaavan, herkän, älykkään ja kokeneen ihmisen kanssa? Minä sain sellaisen ilon viime viikolla, heti kun kirja oli tullut painosta.

Pirkko Arola haki kirjan ja luki sen samalla istumalla. Edelliset kirjani hän oli lukenut jo vuosia sitten, mutta nyt hän kertaukseksi luki myös aiemman Ida-kirjani ’Lähteen rannalla elämä’. Sehän on nopeasti luettu, tiivis kirja, oikeastaan pienoisromaani. Uutukaisessa Ida on kasvanut, maailma on laajentunut ja kirja on selvästi paksumpi.

Pirkko on itsekin kirjoittaja: hän on julkaissut runojen, aforismien ja laulunsanojen lisäksi useita romaaneja, joista kaksi viimeistä ovat historiallisia. Lisäksi Pirkko on taustaltaan muun muassa työnohjaaja, ja siksi hänen kanssaan on todella mielenkiintoista keskustella.  

Pirkko halusi kirjoittaa kirjastani Lopen lehteen, ja siksi tapasimme ja juttelimme kokonaisen iltapäivän. Ehdimme tietysti puhua paljon sellaistakin, mitä hän ei lehtijuttuun voinut eikä halunnutkaan ottaa mukaan.

Totesin itsestäni, että minä en ole runoilija vaan raportoija. Toimittajataustani näkyy varmasti tekstissä. Samoin opettajuus! Yleensä pyrin selkeyteen, helppolukuisuuteen ja tiiviyteen, mikä ei kaunokirjallisuudessa välttämättä mikään hyve ole. Kuvaan suuria tunteita ja järkyttäviäkin tilanteita yleensä hyvin vähäeleisesti, luotan lukijan kokemuskykyyn ja siihen, että tunteet ovat melko yleisinhimillisiä, minun ei pidä erikseen korostaa vaikkapa lapsen surua isän tai siskon menettämisestä.  

-         Miten suunnitelmallinen on työtapasi? Suunnitteletko kaiken etukäteen vai annatko vain tarinan viedä?

Siltä väliltä. Ensinnä oli se valtava tiedonhankintavaihe, joka kuitenkin jatkuu vielä kirjoittaessakin. Mutta kun olennaisin taustatieto oli hankittu, mielessä syntyivät perusrakenteet. Kirjoitin ja ryhmittelin sitten tapahtumat paperille niin, että aikajaksosta tulee harmoninen. Kirjahan alkaa lukuvuoden alusta ja sen oli tarkoitus päättyä kevätjuhlaan, joten koko vuodelle piti saada suhteellisen tasapainoisesti sisältöä. Pakostakin alkusyksy kuitenkin korostui. Myös kuvien sijoittelun suunnittelin ihan paperilla, halusin kuvia sinne tänne suhteellisen tasaisesti, mutta niiden piti myös liittyä selkeästi tekstiin. Siksi niiden paikat piti suunnitella etukäteen. Ja tietysti ylipäänsä se, mitä kuvia otetaan ja mitä jätetään samoin kuin se, mitkä tapahtumat ja faktat pääsevät kirjaan mukaan.

Mutta toki kirjoittaessa tarina vei. Joskus valmista tekstiä lukiessa ihan hämmästyin, että olenko tuollaistakin kirjoittanut.

Tiedän, että toimittajatausta näkyy kirjassa niin, että se ei ole kauhean kaunokirjallinen vaan vain kertova. Häiritseekö se lukijaa? (Pirkko: ei suinkaan. Teksti on kiinnostavaa ja faktoineenkin sujuvaa, oletko ajatellut tietokirjojen kirjoittamista?) Kolme kirjaani ovat erilaisia: kaunokirjallisin ja runollisin on Lähteen rannalla elämä, Makasiini puolestaan on etupäässä tietoteos, jossa kuitenkin omat valokuvani korostuvat, ja onhan siinä neljä novelliakin. Mutta tämä Ida sitten on ennen muuta kuvaus Karkkilasta 1920-luvulla. On siinä tietysti myös muuta: agraariyhteiskuntaa, ajan murrosta, modernin saapumista suomalaiseen yhteiskuntaan yleensä, eläinsuojelua, luonnonsuojelua, Pilpalan kylää, ruokaa, kouluhistoriaa ja niin edelleen.

-          1920-luvulla seurakunnalla ja kirkolla oli merkittävä ja näkyvä rooli suomalaisessa yhteiskunnassa.  Kirjassasi ne eivät kuitenkaan juurikaan näy.

Se on totta. Koulussa kyllä lauletaan virsiä ja käydään joulu- ja kevätkirkossa, kuunnellaan rovastin saarnaa ja osallistutaan uskontotunneille. Mutta kirkossakäyntiä tavallisina sunnuntaina ei kirjassa ole. Yksi syy on se, että Ida viettää useimmat viikonloput kotonaan maalla, jossa ei kirkkoa ole. Toisaalta Karkkilassa ehkä kirkko ei kuitenkaan ollut ihan yhtä merkittävä kuin jollain muulla paikkakunnalla. Ainakaan se ei Karkkilaa koskevassa lähdeaineistossanikaan juuri korostunut.

-          Tuohon aikaan myös kuolema oli elämässä alituiseen läsnä, mutta kirjoissasi sitä ei juuri kohdata.

Hmm. Ainakin yksi syy siihen on se, että halusin kirjoittaa kirjat, joita voivat myös lapset vaivatta lukea tai joita voidaan lukea ääneen lapsille. Kerroin kyllä pahoista asioista kuten vankileiristä ja lasten kuolemasta, mutta ne vain mainitaan etäisesti, taustalla. Yksi kohtaus kuitenkin on, jota epäröin jälkikäteen. Ida joutuu tappamaan kukkopoikia ja hän tekee sen itse kirveellä. Se kohtaus saattaa joitakuita kauhistuttaa, vaikka se kukkopoikien tappaminen on olennainen osa kananpitoa, eikä Ida sitä tee mielikseen vaan pakon edessä ja nopeasti.

-          Lempikohtauksesi? Mitä kohtaa oli mukavin kirjoittaa?

Pidin siitä, kun Ida tapaa Lydia Virtasen, kommunistina pidetyn naisen. Toisaalta joululahjojen hankinnasta oli ihana kirjoittaa: oli kiva miettiä mahdollisia lahjoja itse kullekin hahmolle ja sitä, mistä ne sitten löytyisivät, torilta vai Osuusliike Tuen kaupasta. Piti ottaa selvää, mitä kirjoja ja lehtiä silloin oli ja pohtia, mihin Idan vähät rahat riittäisivät. Tunsin siinä Idan iloa siitä, kun hän sai ajatella läheisiään ja suunnitella heidän ilahduttamistaan.

Kuvaukset Idan pyörämatkoista olivat myös mieluisia kirjoittaa, elin vaihtuvassa maalaismaisemassa. Myös ajan ruokakulttuuriin perehtyminen oli mieluista. Ja koiran löytyminen. Oikeastaan niin moni asia!

-          Tekstissäsi on paljon dialogia ja olet onnistunut saamaan siihen murteen tuntua, vaikka se on yleiskielistä. Mukana on myös vanhoja sanoja, joita ei nykyihminen välttämättä tunne.

Kyllä. Se on sellaista tasapainottelua. En pyrkinyt kirjoittamaan puhdasta murretta edes ihmisten puheisiin, en siihen olisi pystynyt eikä sitä suurin osa lukijoista jaksaisi lukea. Siellä täällä murrepiirteitä kuitenkin esiintyy, esimerkiksi Idan tavatessa maalaisväkeä koulumatkallaan. Jollain tavalla piti tuoda esiin ihmisten eroja yhteiskuntaluokan, aseman ja iän suhteen puheessakin: yhteiskoulun lehtori puhuu eri tavalla kuin piikatyttö. Tietysti puheen kuten tekstin muutenkin piti ilmentää 1920-lukua. Aikamoista tasapainottelua siis helppolukuisuuden, ymmärrettävyyden ja ajankuvan välillä. Monta sanaa jouduin tutkimaan ja tarkastamaan: onko tuolloin ollut käytössä sana mainos? Entä juliste? Mistä asioista tuon ajan ihminen ei puhuisi lainkaan? Miten nuori tyttö puhuu vanhemmalle ihmiselle, entä ventovieraalle? Vanhentuneita sanoja otin mukaan säästellen ja yritin pitää huolta, että lauseyhteydestä niiden merkitys kuitenkin selviää.

-          Lähteen rannalla elämä –kirjassasi huomioni kiinnittyi siihen, että siinä puhuttiin paljon ruoasta. Mitä siitä sanot?

Tuota ihmettelen. (Piti oikein tarkastaa: tarkkaan ottaen kirjassa syödään vain kahdesti, jouluaterian lisäksi kerran puuroa.) En itse ole kokenut niin. Mutta olihan ruoka ja sen hankinta tuolloin erittäin iso osa elämää. Lähes kaikki tosiaan pyöri sen ympärillä: ruoan kasvatuksen, keräämisen, säilönnän ja valmistuksen, joka sekin oli silloin hitaampaa ja hankalampaa kuin nykyisin. Kyllä, jos nämä kaikki otetaan huomioon, niin jollain tavalla ruokaa sivutaan lähes joka sivulla.

Mutta Ida, yhteiskoululaisessa itse ruoanlaitto on isommin esillä. Kuvaan, mitä ruokia Ida tekee ja mitä ostetaan kaupasta tai torilta. Ruoanlaittovälineetkin ovat mukana: muun muassa Högforsin liesi ja sillipannu.

-          Miten kuvailisit Idaa? Paljonko Idassa on sinua itseäsi?

Jaa-a. Onhan Ida ihan erilainen kuin minä, paljon rohkeampi ja taitavampi ja huomaavaisempi. On hänessä silti minuakin, ihanteellisuudessaan ja pyrkimyksessään oikeudenmukaisuuteen. Ja kyllä Ida myös pelkää ja tuntee itsensä välillä epävarmaksi ja yksinäiseksi. Mutta niin, ehkä Ida on ihanneminä. Heh, tosiaan, ehkä Ida on sellainen kuin olisin halunnut olla. Totta on, että hän on sellainen Pollyanna, hyvä tyttö.

-          Miksi et ole kirjoittanut nykykoulusta vaikka se on sinulle tuttu?

Ei ole tullut oikeastaan mieleenikään. Tai olen minä joitain lyhyitä tekstejä tehnyt nykykoulusta, mutta se on eri asia. En koe, että minulla on mitään annettavaa nykykoulun suhteen. Nykykoulu on niin… se on niin paljon. Ei siitä saa otetta. Enkä minä tiedä, miten asioiden pitäisi olla, vaikka totta kai minulla on koulusta omia mielipiteitä. Yritän vain olla kertomatta niitä.

On myös niin, että nykykoulu on liian lähellä. Minua kiehtoo tämä elämä ennen vanhaan, ja minusta ihmisten pitäisi tietää siitä enemmän. Katson, että se on minun tehtäväni: tuoda tutuksi sitä, mikä on ollut toisin. Ihmiset saisivat minusta tuntea paremmin omaa historiaansa, paikallishistoriaa ja Suomen historiaa ylipäänsä. Siitä voi myös oppia paljon. Kai minä olen sellainen… valistaja! (naurua)

-          Miksi juuri 1920-luku?

Vuosi 1926-1927 tuli luonnostaan Lähteen rannalla elämä –kirjan seurauksena. Sehän lähti kansalaissodasta ja kuvasi vuotta 1923. Nyt on kulunut kolme vuotta ja Ida siis päätyi Karkkilaan. Näin vain luonnollisesti kävi, Pilpalasta lähdettiin Karkkilaan, jos oppikouluun haluttiin. Ja koska Karkkila on ollut oma työpaikkakuntani ja siksi tuttu, oli itselle luonnollista ja kiinnostavaa perehtyä vielä lisää Pyhäjärven (Karkkilan) historiaan.

Itse asiassa 1920-luku on aika huonosti tunnettu. Ei ollut ihan helppoa löytää tietoa juuri siitä. Paljon faktoista on vain sellaista ”ennen vanhaan”-, ”silloin joskus”-tietoa. Täsmällistä 1920-luvun tietoa on kovin paljon vähemmän. 1930-luku alkaa jo olla paremmin dokumentoitua. Toisaalta en ole varma, onko se sitten enää yhtä kiinnostavaa. Tällä hetkellä ainakaan en tunne suurta mielenkiintoa esimerkiksi 1950-lukua kohtaan, vaikka siitä olisi aikalaistietoakin saatavissa.

-          Jatkuuko Idan tarina?

No, sitähän ensimmäinen lukija jo ehti kysyä. Jännää oli sekin, miten paljon minulta toivottiin jatkoa ’Lähteen rannalla elämä’ –kirjalle. Ihmiset pyysivät sitä ja sanoivat, että haluavat saada tietää, miten Iitan tarina jatkuu. Iitan ja Juhon tarina oli kuitenkin fiktiota, joten kuka tahansa voisi itsekin keksiä heille tulevaisuuden! Mutta totta kai tuollaiset puheet hivelevät mieltäni, olen todella otettu siitä, että ihmiset ovat samaistuneet tarinaani ja kertovat tahtovansa lukea lisää.

Nyt, kun kirja on juuri saatu ulos painosta, ei suuresti ole ajatusta uuteen urakkaan ryhtymisestä. Siis ainakaan fyysisen kirjan tekemisestä, siihen liittyy niin paljon epävarmuutta ja monenlaista työtä  kirjoittamisen lisäksi. Mutta tietysti Ida elää mielessä, ja ehkä hänen tulevaisuutensa jossain vaiheessa taas alkaa saada selkeitä muotoja. Eihän sitä koskaan tiedä!

Toivottavasti loppilaiset löytävät tiensä julkkareihin kirjastolle ensi maanantaina kello 18. Keskiviikkoisesta Karkkilan museon tilaisuudesta en ole yhtä huolissani, sinne varmaan väkeä tulee. Kyläkävely Pilpalaan kirjan maisemiin on sitten vuorossa 5. kesäkuuta. Tervetuloa sinnekin! 

Kuva: Finna.