Törmäsin tällaiseen kirjoitukseen kolmen vuoden takaa. En ollut muistanut kirjoittaneeni tällaista, mutta tuolloiset ajatukseni ovat edelleen ajankohtaisia. Päätin siis jakaa tekstin nyt.
Juhani Wiio kirjoitti jostain Saska Saarikosken kolumnista (HS 3.5.2020) ja sen itsessään herättämistä ajatuksista. Kolumnissaan Saarikoski kuulemma antaa ymmärtää, että suuriin ikäluokkiin kuuluvat ovat tottuneet saamaan, mitä ovat halunneet, eivätkä ole suostuneet luopumaan mistään. En ole lukenut Hesarin juttua, joten ehkä puhun ihan asian vierestä, mutta näin ajattelen omalta kohdaltani:
Minä koen saaneeni lähes kaiken ja olen siitä todella kiitollinen. Olen saanut köyhän lapsuuden, olen saanut oppia miten tullaan vähällä toimeen, olen saanut oppia miltä tuntuu odottaa ja olla ilman. Sitten olen saanut kokea, miltä tuntuu saada jotain, jonka eteen on joutunut ponnistelemaan. Olen saanut opiskella ja kokea elämän olevan edessä auki ja täynnä mahdollisuuksia. Olen saanut elää niukkuutta ja oppia säästäväiseksi ja tyytymään vähään.
Olen saanut nähdä, millaista elämä on ilman pakottavia muoti-ilmiöitä, olen saanut kokea puhtaan luonnon ja elämän sekä maalla että kaupungissa. Olen saanut oppia, miten tämä maa on selviytynyt vaikeista ajoista, ja nähnyt myös sitä elämää, jota ennen elettiin.
Olen saanut todella paljon, ja muistan usein, miten etuoikeutettu olen.
Kun nyt luen tuon kirjoituksen "uusin silmin" ymmärrän, ettei lukija sitä ehkä ymmärräkään siten kuin olen tarkoittanut. Ajatukseni tuossa on se, että mehän nimenomaan olemme oppineet luopumaan. Me, joiden elämä lapsuudessa oli niukkaa ja vaikeaa. Miksi olisi niin, että korkeammassa elintasossa kasvaneet olisivat parempia luopumaan? Väittääkö joku niin?
VastaaPoista