Kylätalomme, Pilpalan Liitontalo, täytti sata vuotta viime lokakuussa.
Kukaan ei muistanut syntymäpäiväsankaria silloin!
Kun aloin järjestää kyläkahviota ja kyläkävelyä kirjani "Ida, yhteiskoululainen" ilmestymisen tiimoilta, huomasin asian. Illasta tuli siis samalla myös Liitontalon satavuotisjuhla.
Liitontalon paikalla Näkyvän rantamäellä on ollut pieni mökki jo ennen vuotta 1922. Vuonna 1917 se hankittiin paikalliselle yhdistykselle kokoontumistilaksi. Pian huomattiin sen olevan liian pieni, ja talkoilla rakennettiin uusi talo, jossa oli oikein näyttämö ja juhlasalikin. Tämä laajennus valmistui lokakuussa 1922.
Näin kirjoitin asiasta viime viikon Lopen lehteen:
"Talo toimi Lopen Eteläisen Kansallismielisen Nuorisoliiton keskuspaikkana vuosikymmenten ajan. Toiminta alkoi kuitenkin hiipua 1950-luvulle tultaessa ja lopulta talo jäi vaille käyttöä. Vuonna 1980 kyläyhdistys kiinnostui talosta ja lukuisten erilaisten talkoiden, hankkeiden ja muiden kunnostustöiden avulla talo saatiin uuteen kukoistukseen. Pilpalan kylät ry on pitänyt taloa jo yli 40 vuoden ajan juhlien, tanssien, myyjäisten ja muiden kokoontumisten keskuspaikkana, ja talosta on pyritty huolehtimaan hyvin.
Kylätalon ylläpito on vaatinut paljon varoja, joita on kerätty monin eri tavoin tansseista kahvioihin ja tilavuokrauksiin. Yksi tulolähteistä oli vuonna 2019 ilmestynyt romaani ’Lähteen rannalla elämä’, joka kertoi pienestä tytöstä, erakosta ja piikaäidistä Pilpalan kylillä vuonna 1923. Nyt kirjalle on viimein saatu jatkoa, ja uusi romaani ’Ida, yhteiskoululainen’ on myös osa maanantain kyläkahvion ohjelmaa.
Pilpalassa oli viime vuosisadan alussa jo kansakoulu, mutta lähin yhteiskoulu oli Pyhäjärvellä, nykyisessä Karkkilassa. Kirjassa Ida yrittää kulkea yhteiskouluun polkupyörällä, mutta joutuu lopulta jäämään kortteeriin Högforsiin. Kotona hän viettää viikonloput ja lomat. Kirja sijoittuu siis sekä maantieteellisesti että henkisesti maalaisyhteisön ja tehdasmiljöön ristiriitaiseen välimaastoon. Pieni Ida arvostaa viljelijäyhteisöä ja maaseutukulttuuria, mutta samalla häntä ajaa halu oppia ja rakentaa tulevaisuutta tiedollisen sivistyksen varaan."
100-vuotisillassa oli myös kyläkävely Idan pyörämaisemiin eli lähinnä vanhoihin tielinjauksiin Pilpalan keskustassa. Myös Liitontalo ja Näkyvänlampi ovat osa ’Ida, yhteiskoululainen’ –kirjaa ja satavuotiskahviota. Kaikki eivät halunneet tai voineet lähteä kyläkävelylle. He jäivät kahvittelemaan ja jutustelemaan Liitontalolle.
Kahviossa oli 1920-luvun malliin valmistetut tarjottavat. Arja ja Anniina Niemi tarjosivat pullakranssia, kauralastuja ja porkkana-kananmuna-piirakkaa. Lisäksi oli Lopen perinneruokaa, perunapuuroa eli pernapuuroa ja puolukkakiisseliä. Miksihän sitä kiisseliä nyt taas sanottiinkaan?
Luin ensin sisällä kirjani alusta pätkän, jossa Ida polkaisee pyöräänsä vauhtia ja lähtee kohti Pyhäjärveä (nykyistä Karkkilaa).
Sitten lähdimme katsomaan, miten tiet tuohon aikaan, vuonna 1926, kulkivat. Oppaina ja selostajina olivat vanhat tietäjät, lähinnä Jorma Ruponen, vanha kunnanjohtaja Voitto Saraneva sekä tässä puhuva Pekka Sahari.
Sain kuulla, että Voitto Saraneva on monen muun pilpalalaisen tavoin käynyt koulunsa Karkkilan Yhteiskoulussa. Useimmista muista poiketen hän on kuitenkin kulkenut matkaa pyörällä keväisin ja syksyisin. Vasta neljännen ja viidennen luokan ajaksi hän pääsi kortteeriin Helsingintielle - itse asiassa ihan lähelle sitä paikkaa, johon olen sijoittanut Idan kortteerin kirjassani!
Kun kirjoitin kirjaa, joku sanoi minulle, ettei sitä matkaa pystynyt pyörällä kulkemaan. Tiethän olivat tuolloin mutkaisia ja matka oli vielä pidempi kuin nykyisin. Mutta kyllä sitä tosiaan sulan maan aikaan oli mahdollista polkea, eikä se kuulemma vienyt tuntia pidempään. Talvella se ei tietenkään onnistunut, ja niinhän Idallakin oli tarkoitus hankkia itselleen talven ajaksi kortteeripaikka. Se vain sitten lopulta onnekkaasti aikaistui, kun ruotsinopettaja Grannäs otti hänet pikku piiakseen.
Arvasinkin, että kun kirjani on ilmestynyt, saan kuulla aitoja muistoja sen kertomista asioista.
Omat tietonihan ovat lähinnä kirjoista, vaikka paljon yritin myös haastatella iäkkäitä ihmisiä.
Juhla ei olisi ollut juhla ilman ihastuttavaa hanuristia, Salmelan Raulia, joka on soittanut Liitontalon juhlissa jo 40 vuoden ajan. Laulajana oli tällä kertaa Raimo Rantala, ja onneksemme Raimo Salmelakin lauloi yhden laulun: Harri Saksalan hienon "Pilpalan sahalla". En osannut odottaa niin paljon väkeä kuin paikalle tuli, olihan juhla aika kiireellä järjestetty.
Tässä kuvassa eivät näy heistä kaikki. On jännä piirre, että ihmiset haluavat pakkautua takariviin ja seinustoille, vaikka edessä tuoleilla olisi tilaa.
Ilta päättyi "Lopen lauluun", joka kuunneltiin seisten. Osa yleisöstä osallistui lauluun, mutta kaikille se ei tietenkään ole tuttu, onhan Lopella paljon muualta tulleita ja muualla asuviakin, vapaa-ajan loppilaisia.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!