Ilmat kylmenivät. Piti kaivaa kaapista lämmintä vaatetta.
Käsiin osui collegepaita parin-kolmenkymmenen vuoden takaa. Siinä lukee Elämäntyönä tulevaisuus.
Pidin tuosta OAJ:n sloganista. Samaistuin sen viestiin; olin kutsumusopettaja.
Tilasin paidan ja käytinkin sitä paljon. Mutta paljon oli pettymyksiä tulossa, pettymyksiä itseen, ammattiin, koko koululaitokseen, nykypäivään, kehityksen kulkuun.
Paidan hankinnan aikoihin uskoin parempaan tulevaisuuteen ja koin olevani sitä tekemässä.
Uskoin, että työlläni vaikutan sekä opettamieni lasten että koko maapallon tulevaisuuteen omalla pienenpienellä osallani.
Loppujen lopuksi tulevaisuudesta tulikin hyvä. Minulle itselleni.
Opiskeluaika oli hienoa tulevaisuususkon aikaa, koin olevani etuoikeutettu saadessani ylipäätään opiskella ja vieläpä niin hienoa, monipuolista alaa.
Nyt olen vielä etuoikeutetumpi. Olen päässyt irti koulumaailmasta. Saan edelleen opettaa, mutta luokanopettajan työn lieveilmiöt ovat takana. En ole malttanut olla seurailematta opettajien ja koulumaailman keskusteluja somesta ja muualta mediasta, mutta enää niistä ei tarvitse ahdistua, ei ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Ne eivät enää koske suoraan minua.
En tiedä, pitäisikö paita yrittää käyttää äkkiä loppuun vai säästää.
Toivonhan edelleen, että elämäntyönäni on tulevaisuus. Siihen liittyy sekin, ettei 30 vuotta vanhaa paitaa heitetä pois, vaikka se olisikin epäkäytännöllinen ja kauluksesta rispaantunut.
Menneisyyteeni olen pettynyt, vieläkö jaksan uskoa tulevaisuuteen?
Useimmiten vastaukseni on vain se, että yritän elää tätä päivää ja nauttia siitä.
Juuri nyt kaikki on hyvin. Miksen antaisi sen riittää?
Aina olen kuitenkin ollut tulevaisuuteen varautuja.
Juuri tänään se näkyy siinä, että lähden kuntosalille.
Niin paljon vain tätä hetkeä ei voi elää, ettei pitäisi omasta terveydestään ja kunnostaan huolta.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!