Jäähyväiset Annalle

”Näin nuoren Annan tanssivan, kun Satumaa soi. Hän oli onnellinen ja niin kaunis!” sanoi Kaarina, kun poistuimme krematorion kappelista. 

Halusimme äidillemme siunauksen, vaikka Anna oli eronnut kirkosta jo 1970-luvulla. Ero oli johtunut rahasta, osaltaan myös siitä, että hänen ystävättärensä oli kuollut, vaikka he olivat yhdessä rukoilleet paranemista. Lapsena Anna kuului ortodoksiseen seurakuntaan, mutta Helsinkiin tulon myötä kirkkokunta vaihtui. Evankelisluterilaiseen kirkkoon Anna tuskin koskaan tunsi juuri minkäänlaista yhteyttä.

Siunaustilaisuus oli kuitenkin kaunis ja pappi Vilppu Huomo oli läsnäoleva ja osaaottava. Hän oli valmistautunut puheeseensa huolellisesti. Siskoni ei puhetta surultaan kuullut, minä kuuntelin, mutten muistanut jälkikäteen paljoakaan. Saimme puheen kirjallisena, kun sitä pyysin.

Siskoni ei ollut halunnut puhua papin kanssa. Hänen mielestään koko puheen olisi voinut jättää pois. Eihän pappi tuntenut Annaa, mitä mieltä hänen olisi meille kertoa, millaisia Anna ja hänen elämänsä olivat olleet? Totta sekin, mutta kyllä minusta oli hyvä, että puhe pidettiin. En kuitenkaan matkustanut Helsinkiin keskustelemaan papin kanssa, hoidimme asian etänä.

Huomo puhui siitä, miten Anna joutui lapsena lähtemään yksin evakkoon Karjalasta. ”Sain sen kuvan, että kaikessa traumaattisuudessaan evakkomatka ja sotavuodet taisivat jättää Annaan isot jäljet”, Huomo sanoi. Olisivatko voineet olla jättämättä? 

”Hylätyksi tulemisen kokemus taisi olla valtava. Samoin kuin se, että keskellä sotaa täytyi selviytyä itse, ihmisten ympärillä vaihtuessa. Jäin miettimään, miten nämä kokemukset näkyivät hänessä myöhempinä vuosina.” 

Siunaustilaisuudessa kanttori soitti uruilla kolme kappaletta, jotka olin saanut valita. Ensimmäinen niistä oli Karjalan kunnailla, toinen Evakon laulu. 

”Ehkä, kun oli pakko selviytyä, se taisi myös opettaa tekemään paljon töitä,” pappi jatkoi. Kyllä, Annalle oli aina kunnia-asia, että hän hoiti työnsä hyvin. Välillä työpaikkoja oli kaksikin yhtaikaa, enkä muista hänen olleen koskaan töistä pois. En minäkään ollut poissa koulusta. Jos oli päänsärky, oli päänsärky, ei se liittynyt siihen, hoidetaanko työt. Flunssassa varattiin vain mukaan nenäliinoja – tai pyyheliina, sen muistan.  

”Ymmärsin, että Annalla ei ollut mahdollisuutta juurikaan käydä koulua. En tiedä oliko siksi, että ymmärsin rivien välistä, että Annalle oli tärkeää, että te saatte paremmat mahdollisuudet elämään kuin mitä hänellä oli ollut.” 

Pappi oli myös lukenut blogini, jossa kerroin Annan elämästä ja siitä, miten sitkeä hän oli.

”Vaikka sitkeys ehkä nousi välttämättömyydestä, se ei vähennä sen merkitystä. Toisaalta, mietin, vaikka Annan elämä oli monin tavoin vaikea, ajattelen, että tärkeää on myös muistaa myös hyviä asioita ja sitä, mikä tuotti hänelle iloa. Kuulin esimerkiksi kukista ja puutarhanhoidosta, tai mustikkametsällä käymisestä.”

”Tekee mieli kysyä, millaisia muistoja sinulla herää näistä tilanteista? Tai vähän toisesta näkökulmasta, millaiset hetket sinä nostaisit parhaiksi yhteisiksi hetkiksi Annan kanssa? Varsinkin kun Annan elämä oli monin tavoin raskas, mietin, että on tärkeää nähdä myös ne kaikki hyvät asiat ja hyvät vuodet mitä hänellä elämässään oli.”

 

Pappi tietysti kohdisti puheensa siskolleni ja minulle, eihän tilaisuudessa juuri muita ollutkaan. Kaarina oli tullut siskoni tueksi, Lassi minun. Annallahan ei ollut yhteyksiä kehenkään sukulaiseen. Minäkään en tiedä, onko heitä enää edes olemassa. Ystäviä 90-vuotiaalla muistisairaalla ei enää oikein voisi ollakaan, joten saattoväki oli pieni. Niinpä pappi puhui lähinnä meille kahdelle, ja halusi nostaa esiin sen, miten siskoni piti viimeisten vuosikymmenten ajan Annasta huolta. 

”Viimeiset vuotensa Anna tarvitsi paljon huolenpitoa. Niin paljon kuin huolenpitokin on varmaan noussut välttämättömyydestä, ajattelen, että se on silti iso lahja antaa toiselle. Luulen, että ne hetket jättävät jälkensä jolloin pidämme huolta tai meistä pidetään huolta. Silloin jakaa elämää toisen kanssa hyvin läheisellä tavalla, kun näkee toisen heikoimmillaan.”

”Nyt kun Anna on kuollut, muistelkaa kaikkea sitä mitä hänen elämässään oli. Ja ehkä ennen kaikkea kaikkea hyvää. Jakakaa hänestä muistoja. Ehkä muistoja jakamalla myös voi yhdessä kantaa surua.”

”Mutta ehkä niin paljon kuin suru on luopumista, voisiko se olla myös sen löytämistä, mitä kaikkea Annasta elää edelleen teissä.”

Toki siunaustilaisuus oli uskonnollinen. En toista tässä niitä uskonnollisia osuuksia muuten, mutta Vilppu Huomon valitsema raamatunlause oli minusta kaunis ja osuva. Äitini minulle kutomia mattoja on minulla yhä käytössä.

"Kuin paimenen teltta

minun majani puretaan ja viedään pois.

Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan,

ja nyt minut leikataan loimilangoista irti.”    Jes. 38:12

 Annan tuhkat haudattiin myöhemmin Maunulan uurnalehdon metsähautausmaalle. Onneksi siellä oli vielä tilaa. 

Paikka on meille tärkeä, koska asuimme pitkään Maunulassa. 

Monen vainajan arkun päällä on kukkameri kymmenine upeine laitteineen. On myös niitä, joiden hautajaisissa ei ole yhtään saattajaa. Meitä oli neljä ja kukkia maltillisesti. Olin sitonut kimpun Solstrandin kuunliljoista ja toisen harmaamalvikeista. Siskoni toi omat kukkansa ja etukäteen olimme tilanneet mielestämme kauniin seppeleen arkulle. 

Minä sain valita siunaustilaisuuden musiikin. Virren valinnan jätin papille, mutta kolme muuta kappaletta olivat Karjalan kunnailla, Evakon laulu ja Unto Monosen Satumaa. Harkinnassa olivat myös Rööperiin, Kolmatta linjaa ja Oi niitä aikoja. Nekin olisivat olleet hyviä ja liittyneet Annan elämään, mutta päädyin noihin tavanomaisempiin valintoihin.  

Lopun Satumaa oli tärkeä, sillä Anna tanssi nuorena ja vielä eläkeiässäkin paljon, ja Somero oli elämässämme hyvin tärkeä seutu. Somerollehan sijoitettiin juuri Muolaan evakot. Anna tosin ei päätynyt muiden muolaalaisten mukana Somerolle, vaan joutui kiertämään eri puolilla Länsi-Suomea ennen kuin tuli Helsinkiin. Sattumalta siskoni ja minun kesälapsipaikkamme 1960-luvulla oli kuitenkin Somerolla Muolaan evakon, Hiljan, luona, ja siskoni ja äitini jatkoivat siellä käymistä vielä kesälapsiaikojen jälkeen.   

Annan kuolemasta on pian kulunut vuosi. Siunaustilaisuus oli siis viime kesänä, mikä selittää myös kesäiset kukat. Tilaisuuden jälkeen kävimme Hietaniemen hautausmaalla kiertelemässä ja katsomassa erityisesti Lassin sukulaisten hautoja. Lopuksi kävimme syömässä Hietaniemen uimarannan ravintolassa. 

En ollut käynyt Hietaniemen uimarannalla sitten lapsuuteni: Anna vei meidät sinne monesti kaupungin kuumuudesta uimaan kesäisinä hellepäivinä. 

Paikka oli siis muistotilaisuudelle mitä sopivin.