Lähdin lauantaina Helsinkiin teatteriin. Olli käski kirjoittaa reissusta, joten minähän kirjoitan.
Kansallisteatterissa olisi mennyt Kurjet, joka kertoo Krohnin sisaruksista 1930-luvulla.
Se olisi kiinnostanut minua kovasti. Toinen Kansallisteatterin esityksistä samaan aikaan olisi ollut Sofi Oksasen käsikirjoittama Mansikkapaikka. Sekin olisi kiinnostanut. Mutta pääasia oli, että pääsin Helsinkiin teatteriin.
Bussi vei meidät siis Helsingin Kaupunginteatteriin katsomaan farssia. Yleisö ulvoi naurusta, esitys oli todella hauska ja näyttelijät ja ohjaus ammattitaitoisia.
Ratkaisevaa viihtymiselleni oli, että sain seurakseni Tarja Toivosen. Reissusta tuli kiinnostava ja virkistävä. Tarja on Lopen kunnan entinen kirjastotoimenjohtaja, jonka kanssa meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita.
Kaupunginteatteri viritti myös paljon muistoja. Olen käynyt siellä jo kouluaikana ja usean kerran sen jälkeenkin, mutta erityisesti mieltäni kutkuttelivat oikeastaan muut kuin teatterimuistot, muistot synnyinkaupungistani. Helsinki on muuttunut, mutta ei tietenkään kaikin paikoin. Paljon on onneksi vielä jäljellä sitä "minun" vanhaa Helsinkiäni.
Olin neljätoistavuotias, kun sain ensimmäisen siperianhuskyni. Se oli elämäni keskipiste, ja käytin kaiken mahdollisen aikani koirista ja eritoten siperianhuskyista lukemiseen ja opiskelemiseen. Tutustuin muutamiin aikuisiin siperianhuskynomistajiin, joita ihailin tietysti suuresti. Sain selville, että he ulkoiluttivat koiriaan kaupunginteatterin puistikossa iltaisin. Niinpä aloin kulkea heidän mukanaan.
Asuin Maunulassa ja kävin koulua Eirassa Tehtaanpuistossa. Minulla oli siis bussikortti. Bussissa sai kuljettaa vain sylikoiria, joten minä nostin bussin saapuessa Iska-siperialaiseni syliin ja kapusin kyytiin. Näin tein lähes jokainen ilta. Matkustin bussilla Vallilaan, jossa kohtasin muut siperianhuskyharrastajat ja kävelimme sitten joukolla kaupunginteatterille. Siellä oli vielä lisää koiria ja koiranomistajia.
Juteltavaa riitti. Imin tietoa siperialaisista ja koirista, vähän myös aikuisten elämästä. Joillain nimittäin oli muutakin elämää kuin koirat. Tunnin tai parin kuluttua lähdimme paluumatkalle. Muut menivät koteihinsa, minä jäin odottamaan bussia, nostin taas Iskan syliin ja matkustin kotiin. Aamulla menin kouluun jos jaksoin.
Seuraavana vuonna olinkin jo töissä Suomen Kennelliitossa, mutta se on toinen tarina. Olisi kai sitä voinut elämänsä muuhunkin käyttää, mutta ihminen tekee sen, mitä kulloinkin osaa ja kykenee. Ihan hyvä elämä tästä on kuitenkin tullut.
Kevät on jo täällä. Eilen joimme ensimmäiset mahlat.
Piikkikenkiä ei enää tarvita ja pikkuteitäkin pystyy jo kävelemään.
Metsäpoluille ei sentään vielä huvita lähteä, sohjoinen lumi upottaa ja kastelee sukat kenkien läpi.
Krookukset kukkivat jo viime viikolla, mutta välillä ne peittyivät taas lumeen.
Nyt ne ovat päässeet uudelleen auringonpaisteeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!