Tasan puoli vuosisataa sitten: töihin Kennelliittoon

Tänään on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun menin töihin Suomen Kennelliiton toimistoon Bulevardille. Silloinkin oli maanantai, koulu oli päättynyt perjantaina tai lauantaina. Olin soittanut majuri Liljalle, joka oli tuolloin toimistopäällikkönä Kennelliitossa, ja kysynyt pääsisinkö töihin. Kun hän kuuli minun olleen edelliskesänä töissä Gitta Ringwallin Black Spot -kennelissä kenneltyttönä, oli työpaikka minun. 

Olin 15-vuotias. 

Pääsin kortistoon. Tunnelma Kennelliitossa oli välitön ja ystävällinen, mutta silti hyvin hierarkinen. Kortistossakin oli oma pomo, Kaarina, joka opetti minua hyvin yksityiskohtaisesti. Osaltaan opit olivat hyviä: opin miten vastataan puhelimeen, miten kirjoitetaan ja asemoidaan virallinen kirje ja miten työtehtävät hoidetaan huolellisesti. Mutta vähempikin neuvominen olisi riittänyt.

Suomen Kennelliitto oli ensimmäinen kennelkeskusjärjestö maailmassa, joka oli siirtynyt käyttämään tietokoneita. Kerran kuussa saimme uudet, ajantasaiset mikrofilmikortit, joita luettiin erityisellä lukulaitteella. Niissä oli kaikki rekisteröidyt koirat ja niiden koe- ja näyttelytulokset. Kesäloman lähestyessä Kaarina sanoi, että lomansa jälkeen hän opettaa minulle, miten niitä käytetään ja luetaan. Tietysti olin loman aikana jo oppinut sen ihan itse. 

Kortisto oli silloin ihan oikeasti kortisto - siis edelleen, vaikka oltiinkin jo siirrytty tietokoneaikaan. Kaikki Suomen rekisteröidyt koirat vuosilta 1965 - 1971 olivat noissa mustissa laatikoissa sukutauluineen ja omistajatietoineen. Jos koira kävi näyttelyissä tai kokeissa tai sai pentuja, se syötettiin myös tietokoneelle. 

Viereisessä huoneessa oli rekisteriosasto ja siellä oli myös reikäkorttilävistäjän työpiste. Vähältä piti, ettei minustakin olisi tullut reikäkorttilävistäjää. Silloinhan se tuntui hirmuisen hienolta. 

Mutta viihdyin kortistossa. Minusta oli ihan hurjan mielenkiintoista tutkia koirien sukuja ja niiden näyttelytuloksia. Työni oli muun muassa tarkastaa näyttelytulokset ja valmistella ne lävistykseen eli tietokonesyöttöön. Tein myös laajoja sukuselvityksiä muun muassa suomenpystykorvista, sekin oli todella kiinnostavaa, sillä pääsin tutkimaan kirjoja ihan 1900-luvun alkuvuosikymmenille ja jopa 1800-luvulle saakka. Mietin, onko historiakiinnostukseni niitä peruja, mutta tuskin: olin kiinnostunut historiasta jo yhteiskoulussa. 

Olin siis innoissani työstäni ja sanoinkin, että Kennelliitosta minä jään aikanaan eläkkeelle. Toisin kävi, mutta 16 vuotta siellä kului. Sain tutustua sellaisiin sen ajan suuruuksiin kuin toimittaja Tuomas Vento ja kirjailija Lea Purhonen, sekä monet originellit tuon ajan koiraharrastajat. Majuri Liljan jälkeen toiminnanjohtajaksi tuli Pekka Ketonen, taiteilijatyyppi, ja johdossa olivat myös kenraaliluutnantti Olli Korhonen ja eversti Pekka Mustonen. Puolustusvoimien henki eli siis tuolloin vielä vankasti kennelmaailman hallinnossa. Myös monet kennelpiirit (alueorganisaatiot) ja rotujärjestöt, erityisesti metsästyskoirarotujen rotujärjestöt, olivat armeijan miesten hallitsemia. Mutta  loppujen lopuksi he olivat yllättävän rentoja, ystävällisiä ja jopa huolehtivaisia. Tietynlainen sisäpiirihallintohan se oli, mutta samalla se oli myös oikeudenmukainen ja reilu.   

Pikku hiljaa aloin tehdä monenlaista muutakin kuin kortiston töitä. Olin välillä keskuksessa ja postituksessa, joskus neuvonnassakin. Kennelliiton neuvonta olikin huvittava systeemi, mutta ei siitä sen enempää nyt. Myöhemmin aloin kirjoittaa myös Koiramme-lehteen, ja sehän pitkälti määrittikin tulevaisuuteni suunnan.  

Eräänä päivänä minut kutsuttiin toimistopäällikön palaveriin ja minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa vastuulleni myös valionarvojen myöntämisen. "Palkka olisi tietysti sen mukainen", sanottiin. Totta kai suostuin. Sehän teki työstäni entistä mielenkiintoisempaa. Mutta palkkapäivänä yllätyin: työt, jotka ennen olivat vieneet yli puolet yhden ihmisen työajasta, nostivat palkkaani muistaakseni 16 markalla. Hölmö olen siis ollut jo silloin, jos raha-asioista on kyse. 

Bulevardin aikoihin meillä oli hyvä henki toimistossa. Meillä oli myös paljon yhteistä toimintaa, järjestimme virkistyspäiviä ja henkilökuntalehteäkin julkaistiin. "Kluppenin sanomat" oli huumoripitoinen sisäpiirijulkaisu, taisin olla päätoimittaja. Mieleen on jäänyt erityisesti myös yhteinen retki ajokoirakilpailuun Janakkalaan. Pikkujoulujuhlat olivat vuoden kohokohtia, mutta myös kevätjuhlia järjestettiin. Yläkuvassa tanssivat mm. Sixten Sundell ja Peggy Wasenius. 

Tässä istun kortiston hienon kakluunin reunalla. 

Oikealla on työkaverini, joka oli myös hyvä ystäväni, mutta noloa kyllä olen unohtanut hänen nimensä. 

Bulevardin tilat olivat sokkeloiset ja epäkäytännölliset, ei niitä ollut tarkoitettu toimistokäyttöön. Mutta paikka oli hieno, ikkunastani avautui näkymä Vanhan kirkon puistoon. Kakluunejamme ihastelivat kaikki kävijät, joita muuten tuolloin oli paljon. Koiraihmisiä kävi toimistossa eri puolilta Suomea, ja tunsin aktiivisista kennelharrastajista lopulta valtaosan. (En tietenkään kaikkia Bulevardilta, kiersinhän paljon Suomea itsekin näyttelyissä ja kursseja pitämässä.)

Olin ollut kahdeksan vuotta Kennelliitossa, kun keksin lähteä iltakouluun. Isoin kimmokkeen antaja oli Anneli Miljard, joka tuolloin myös työskenteli Kennelliitossa, rekisteriosastolla. Menin korottamaan numeroitani lähteäkseni opiskelemaan sosiaalityöntekijäksi - päätökseni jäädä Kennelliitosta eläkkeelle ei siis sittenkään kestänyt kovin pitkään. 

Mutta opiskelu olikin hauskempaa kuin olin luullutkaan, joten kolmen vuoden kuluttua kirjoitin ylioppilaaksi. Pääsin Helsingin yliopistoon ja aloin juosta (kirjaimellisesti) yliopiston ja Kennelliiton väliä. Matkahan ei ollut pitkä. Samoihin aikoihin aloin kiertää Suomea kouluttamassa kehätoimitsijoita, näyttelyohjaajia ja muita koiraihmisiä. Sillä tavalla "tein sisään" tunteja, jotka istuin yliopistolla. Tunti tunnista eli jälleen olin käyttökelpoinen eli halpa työntekijä, kun tein viikonloppu- ja iltatöitä normipalkalla, joka ei tietenkään ollut kovin korkea muutenkaan. 

Mutta sitten Bulevardin upea lukaali myytiin WSOY:lle ja Kennelliiton uudet toimitilat valmistuivat Espoon keskukseen. "Mikä ihmeen Espoon keskus?" kysyi lehmä mainosjulisteessa. Niin kysyimme mekin, Espoon keskusta tuolloin vasta rakennettiin, ei sitä kukaan tuntenut. Mutta sinne oli lähdettävä.

 Kennelliitolla oli suuressa toimistotalossa kaksi kokonaista kerrosta ja vielä kellarikerroskin. Tilat olivat hienot, mutta henki toki muuttui. Ei välttämättä ihan heti, mutta pikku hiljaa ilmapiiri alkoi käydä hmm... toisenlaiseksi. Systeemit ammattimaistuivat ja modernisoituivat, kotikutoisuus, läheisyys ja yhteenkuuluvuus hälvenivät. Muutos ei ollut vain huono muttei vain hyväkään. 

Vuosi 1989 oli käänteentekevä. Kennelliitto täytti 100 vuotta ja siihen liittyi monenlaisia suuria järjestelyitä. FCI:n yleiskokous järjestettiin Helsingissä, ja minä sain vastuulleni eri maiden edustajien puolisoiden hyvinvoinnin ja oheisohjelmat. Lisäksi Helsingissä järjestettiin kansainvälinen kynologinen (koiratieteellinen) seminaari, jonka järjestelyissä olin tiiviisti mukana. 

Tuo kaikki oli minulle hurjan mielenkiintoista, sopivan haastavaa ja uutta. Kaikki sujui hienosti. Sen jälkeen koitti tyhjyys. Arkinen, sama vanha puurtaminen kennelmaailmassa ei enää tarjonnut haastetta. Eräänä aamuna sanoin toimituspäällikölle, että olen valmis lähtöön. 

Sain Kennelliitosta vuoden virkavapauden ja lähdin toimittajaksi Kuhmoon. Niinhän siinä kävi, etten enää takaisin palannut. Jatkoin kyllä vielä kennelmaailmassa: olin Kainuun kennelpiirin näyttelyohjaaja ja piirin varapuheenjohtaja. Kennelliitossakin kävin usein, koska olin näyttelynjärjestämistyöryhmän jäsen ja tein muun muassa koulutusmateriaaleja. Vielä Oulun aikanakin koulutin väkeä joillakin kehätoimitsijakursseilla, mutta Lopelle muutettuani Kennelliitto oli enää kaukainen muisto menneisyydessä. 

Nyt oli mukava pikaisesti muistella sitä. Kennelliitto antoi minulle paljon. Ilman Kennelliittoa elämäni kulku olisi ollut tyystin toisenlainen, en tietenkään tiedä, millainen. Monesti olen sanonut, että sain Kennelliiton ansiosta kokea ja nähdä paljon, mutta viivyin siellä liian pitkään. Vähempikin aika olisi riittänyt kuin 16 vuotta. Mutta enpä tiedä. Kaikki ottaa aikansa. Nyt, kun vuodesta 1974 on jo 50 vuotta, kuusitoista vuotta tuntuu lyhyeltä ajalta. Olen ollut Lassin kanssa naimisissakin jo pidempään! 

Olen varovainen julkaisemaan toisten ihmisten kuvia kysymättä heiltä lupaa. Siksi tässäkin olen vain minä itse. Kuva on alkuvuosiltani Kennelliitosta, ehkä vuodelta 1976. 

Tämä  pikkujoulukuva taitaa olla 1980-luvulta, mutta olemme yhä Bulevardilla.

Tästäkin kuvasta rajasin pois vieressäni istuvan Päivi Rantasalon, koska Päivi ei ehkä halua kuvaansa esille. Vaikka enhän tiedä, pitäisikin kysyä. Päivi on yksi niitä kennelliittolaisia, joihin minulla on säilynyt läheinen suhde. 

Tässä kuitenkin toisista pikkujouluista kuva, jossa näkyy vähän muitakin. 

Olemme yhä Bulevardilla. Minulla on kuvia myös Espoon ajalta, mutta en ole niitä skannannut. Jostain ne vielä löytyvät, mutta niitä en pitänyt yhtä tärkeinä kuin näitä aidon vanhoja "historiallisia dokumenttejä".

Tämän blogin aloituskuva on kuitenkin Espoosta. Kyseessä on 100-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvä patsaanpaljastustilaisuus Kennelliiton toimitalon edustalla. Minulla on ylläni silloisen toimitusjohtajan, Seppo Takamaan vaimon kansallispuku. Suomenpystykorva on nimeltään Santasepon Mörrimöykky, jos oikein muistan. 

Kennelliitto on olennainen osa omaa historiaani. Nyky-Kennelliittoa en tunne, en ole tainnut käydä edes heidän nettisivuillaan. Koirista pidän tietysti yhä, mutta kiinnostukseni rotukoiria kohtaan on minimaalinen. Mutta pitkään oli koiramaailma erittäin suuri osa elämääni, ja mielelläni kuulen tuon ajan ystävistä ja tuttavista. Jos siis tunnistit itsesi tai minut näistä muisteloista, jätä ihmeessä jonkinlainen viesti! Muitakin kanavia käyttäen voit tietysti olla yhteydessä: minut on helppo löytää ja tavoittaa.