Vuoteni Suomen eläinsuojelussa

 Olen muutoksen edessä. Aion luopua eläinsuojeluneuvojan työstä, joka on ollut olennainen osa elämääni vuosikymmeniä. 

SEY:n ja eläinsuojelutyön jättäminen ei ole minulle pikkujuttu. SEY on antanut minulle mielekkyyden kokemuksia, monenlaista arvokasta työtä, paljon tietoa sekä ihania ystävyyssuhteita ja myös hienoja elämyksiä, joita en muuten olisi saanut kokea.  

Kuvassa Tallinnasta tuomani katukoira Kirppu ja aikuisena kodinvaihtajana Solstrandiin tullut skotlanninhirvikoira Oliver. 

Elämyksiä ovat olleet esimerkiksi viikkoni kansainvälisessä eläinsuojelubiennaalissa Lontoossa, retkeni Tallinnan löytöeläintarhalle (josta mukaan tuli Kirppu), televisionauhoitukset sekä yleisönä että haastateltavana, käynnit broileritiloilla ja pohjoisen rekikoiratarhoilla sekä monissa Eläinten viikon yleisötapahtumissa, joihin järjestimme joskus erikoisiakin ohjelmanumeroita. Työ puolestaan on ollut kokouksia, Eläinten viikon ideointia ja toteutusta, lehden toimittamista, tiedotteiden ja lehtijuttujen tekoa ja muuta senkaltaista arkisempaa puuhaa.

Ystävyyssuhteiden ei tietenkään tarvitse päättyä, mutta todennäköisesti yhteydenpito vähenee niiden kanssa, jotka ovat olleet läheisiä nimenomaan eläinsuojelutoiminnan myötä. Työni jatkuu ehkä jossain määrin lehti- ja muun kirjoittelun parissa, mutta tuskin kovin paljon, kun ei tiivistä yhteyttä eläinsuojelumaailmaan ole.

En tietenkään ole toiminut SEY Suomen eläinsuojelussa montakaan vuotta, sillä tuolla nimellä yhdistys on toiminut vasta vähän aikaa. Kyseessä on siis yhdistys, joka aloitti vuonna 1901 nimellä Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistys, jatkoi vuonna 1907 nimellä Suomen Eläinsuojelusyhdistys – Finska Djurskyddsföreningen ja toimii nykyisin vielä muutaman nimenmuutoksen jälkeen nimellä SEY Suomen eläinsuojelu. Samasta yhdistyksesta kuitenkin on kyse, joten kutsutaan sitä nyt vain nimellä SEY.

Liityin jäseneksi vuonna 1989. Ei siitä siis kauhean kauan ole… 35 vuotta.

Heti alkuunsa aloin toimia aktiivisesti muun muassa Eläinten viikon työryhmässä, ja melko pian olin jo hallituksessa. Olin mukana monissa eläinsuojeluvalvoja-koulutuksissa ja lopulta hakeuduin itsekin eläinsuojeluneuvojaksi. Tuolloin oli vielä järjestelmä, jossa osa valvojista teki eläinsuojeluvalvontakäyntejä, osa ei. Minulle ajatus valvontakäynneistä oli hyvin vieras: en olisi voinut lähteä ihmisten koteihin tai maatiloille tarkastamaan eläinten oloja, sen sijaan erilaisten koulutusten pito, juttujen kirjoittelu ja kysymyksiin vastailu puhelimessa, netissä ja sähköpostissa sopi minulle oikein hyvin. Niinpä ryhdyin neuvojaksi. Myöhemmin tuli muutos, jonka myötä kaikkia eläinsuojeluvalvojia alettiin kutsua eläinsuojeluneuvojiksi.

Koulutus on aina ollut keskeinen osa SEYn toimintaa. Alkuaikoina puhuttiin valistuksesta, sitten tiedotuksesta, sitten viestinnästä. Sitä kaikkea SEYn tarjoama koulutus eläinsuojelun ammattilaisille ja vapaaehtoisille sekä ”suurelle yleisölle” on käytännössä ollut. Oman toimintani alkuvuosikymmeninä puhuttiin paljon siitä, että tietoa pitää tietysti jakaa tiedotusvälineiden kautta – ja niin todella tehtiinkin – mutta myös kasvokkain tapahtuva koulutus katsottiin tärkeäksi. Niinpä vapaaehtoisille eläinsuojeluvalvojille järjestettiin paljon koulutuspäiviä ja pyrittiin siihenkin, että kun näitä päiviä järjestetään, niille voisivat osallistua muutkin kuin valvojiksi jo valitut tai sellaisiksi pyrkivät. Siis että ainakin osa niistäkin koulutustilaisuuksista, jotka oli suunnattu nimenomaan valvojakoulutukseksi, olisi avointa saman tien kaikille kiinnostuneille. 

Koulutustilaisuudet ja toimijaväen yhteiset tapaamiset pyrittiin järjestämään mahdollisimman edullisesti mutta silti niin, että paikat olivat viihtyisiä ja toimivia. Hotelleissa oltiin harvoin, sen sijaan tilaisuuksia oli erilaisissa maaseudun kurssikeskuksissa ja esimerkiksi Rastilan leirintäalueella. Kustannukset eivät näin kohonneet kohtuuttomiksi, kun tilaisuudet olivat tietysti osanottajille maksuttomia.

Tapaamisiin ja koulutuksiin osallistumista oikeastaan edellytettiin kaikilta eläinsuojeluvalvojilta ja –neuvojilta. Pois jäämistä pidettiin epäaktiivisuuden merkkinä, eli pois jäätiin vain pakottavasta syystä. Tilaisuudet olivatkin yleensä erittäin antoisia sekä koulutuksellisessa mielessä – mielenkiintoisia asiantuntijaluentoja ym. – että toisten tapaamisen, yhteyksien luomisen ja hengennostatuksen takia.

Tapaamisia olivat myös vuosikokoukset, ja niissäkin tutustuin paljon eläinsuojeluväkeen ympäri Suomen. Organisaatiomuutoksessa SEY:stä tuli Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto, johon kuului valtaosa Suomen lukuisista paikallisista eläinsuojeluyhdistyksistä. Muutos oli erittäin perusteltu ja hyvä, mutta sen myötä vuosikokousjärjestelmä muuttui ja yksi mahdollisuus tavata muita ja verkostoitua poistui.

Alkuvuodet, jolloin olin hallituksessa, olivat tietysti toiminnantäyteisimpiä. Tuolloin elämäni täytti oikeastaan kaksi asiaa: opiskelu ja valmistuminen sekä SEY. Minulla oli kunnia olla hallituksessa Ilkka Koiviston aikaan, ja mukana oli myös Harri Dahlström ja Heli Castren sekä toiminnanjohtajana Risto Rydman. ”Niin kuka Ilkka Koivisto?”, voisi ehkä monikin nykyään kysyä. Tuolloin ei. Ilkka Koivisto oli Korkeasaaren intendentti ja koko kansan tuntema ja kunnioittama julkkis. Dahlströmin Harri oli toinen Luontoillan vakioraatilainen, joka tunnettiin muissakin kuin kalastuspiireissä. 

Heiltä opin paljon, tietysti eniten eläimistä ja eläinsuojelusta, mutta myös ihmisenä olemisesta sekä toiminnasta hyvien asioiden puolesta. Molemmat olivat olleet aktiivisia myös muualla, mm. Suomen luonnonsuojeluliitossa. 

Lehden, Eläinten ystävän, toimittamisessa olen tavalla tai toisella ollut mukana koko ajan, huh, siis 35 vuotta. Aluksi tiiviimmin: olin mukana toimitusneuvostossa ja teimme lehteä aika tiiviisti porukalla. Viime vuosina olen lähinnä pitänyt omia vakiopalstojani, joita ovat olleet Kirpun nurkka, 10 kysymystä ja Eläinten ystävä 90 vuotta sitten. Kirpun nurkka oli lastenpalsta, sitä oli kiva toimittaa. 10 kysymystä kertasi edellisen lehden asioita tyyliin ”Mitä muistat?” Historiapalstani kuvaili lehden sisältöä 90 vuoden takaa (nyt se on hypännyt taaksepäin 100 vuoden taa). 

Kiinnostukseni historiaan on näkynyt. Olin myös toimituskunnan puheenjohtaja, kun SEY julkaisi 100-vuotishistoriikkinsa vuonna 2001 (kuva kirjan kannesta yllä). Aika ajoin minua on vähän häirinnyt nykyajan toiminnan historiattomuus. Tavallaan se on ymmärrettävää: ajat muuttuvat ja SEYn toiminnankin pitää pysyä ajassa kiinni, modernisoitua ja kehittyä. Sen se tosiaan on tehnytkin! Olen usein kehunut SEYn nykyistä ammattimaisuutta ja virkeyttä, moderniutta. Ne ovat hyviä asioita. Silti on minusta haitallista, jos mennyt unohdetaan tai siitä ei välitetä. Joskus se on näkynyt: esimerkkinä taannoinen ihaileva juttu lehdessä eräästä tunnetusta menneiden aikojen eläinsuojelijasta muistamatta, että kyseinen henkilö aikoinaan erotettiin SEYn eläinsuojeluvalvojan tehtävästä ja siihen oli hyvät, niin kollegiaaliset kuin eläinsuojelullisetkin perusteet. Muitakin esimerkkejä on. Erityisesti joistain kuvavalinnoista lehdessä olen ollut pöyristynyt, mutta toki virheitä sattuu meille kaikille.

Kiinnostukseni historiaan on poikinut myös pari romaania. Jälkimmäiseen, joka sai nimekseen ”Ida, yhteiskoululainen”, halusin mukaan SEY:n historian Suomessa. Se tuntui monessa mielessä luontevalta, sillä kirja sijoittuu vuosiin 1926-1927, SEY:n voimakkaan nousun aikaan, jolloin Torsten K. Forstenkin vielä eli. Kouluilla ja opettajilla on ollut merkittävä osuus SEY:n kehittymisessä. Ajattelin, että SEY:n varhaisvuosien mukaan ottaminen historia-aiheiseen kirjaan toisi mukavalla tavalla esille SEY:n toimintaa samalla kun se valaisisi ylipäänsä kansalaisyhteiskunnan syntyä Suomessa: sitä, miten pienet paikalliset yhdistykset levittivät kukin omaa, tärkeää aatettaan kansan pariin. Otin yhteyttä SEY:hyn, mutta tuloksena oli vain lupaus saada käydä etsimässä tietoa toimiston kirjahuoneesta. Päättelin, että löydän tiedot yhtä hyvin omista arkistoistani ja vaikkapa Kansalliskirjaston digiaineistosta. 

Olin hieman pettynyt, kun kirjaideani ei saanut vastakaikua SEYn taholta, mutta arvelin kirjan kuitenkin kiinnostavan valmistuttuaan. Toisin kävi. SEYn neuvojille sentään pääsin esittelemään SEYn historiaa virtuaalikahveillamme ja samalla sain mainittua kirjastakin. Yksi hankkikin sen. SEYn toimistolle sitä ei ole tilattu yhtään kappaletta. Lehden toimittaja otti vastaan sähköisen version ja lupasi esitellä sen nettisivuilla, sitäkään ei ole tietääkseni tapahtunut. Ensimmäistä kirjaani tarjosin joskus neuvojien joululahjaksi (sellainen kiva muistamistapa SEYllä on), se kun on pieni ja olisi ollut kätevä lähettää. Siinä yksi päähenkilöistä on koira ja kanoillakin on iso osuus. No, se ei myöskään kiinnostanut.

Vielä jatkan menneiden muistelua. SEY:n 100-vuotisjuhlallisuudet vuonna 2001 olivat monitahoiset ja kiinnostavat. Meillä oli suuri iltajuhla Nyländska Jaktklubbenilla, kirkkokonsertti Temppeliaukion kirkossa, käynti menneiden eläinsuojeluaktiivien haudoilla Hietaniemessä, eläinsuojeluseminaari Porthaniassa, eläinsuojeluneuvojien iltamat Käpylän työväentalolla ynnä muuta. Historiikki julkaistiin ja valtakunnan tiedotusvälineetkin saatiin hyvin liikkeelle asian tiimoilta television viihdeohjelmaa myöten. Itsekin olin Kirpun kanssa yhdessä makasiiniohjelmassa puhumassa, se oli mielenkiintoista.

SEYn eläinsuojeluneuvojat tekevät paljon käytännön eläinsuojelutyötä. Monilla on oma löytöeläinkoti tai luonnoneläinten hoitola. Moni loukuttaa kissoja tai tekee neuvontakäyntejä eläintiloille tai lemmikkien luo. Puhelinneuvonta on varmaan viime vuosina vähentynyt netin ansiosta, mutta edelleen moni neuvoja viettää ison osan vapaa-ajastaan puhumalla puhelimessa eläimistä. Kaikenlainen SEYn järjestötoiminta vie lisäksi neuvojienkin aikaa.

Itse olen jo pitkään asunut täällä ”keskellä ei-mitään”, joten yhdistysvelvoitteita ei minulla eläinsuojelun puolesta ole ollut (muita yhdistyksiä sen sijaan liikaakin). Kissojen loukutukseen en koskaan ole ryhtynyt; asuin Oulussa silloin kun ryhdyin eläinsuojeluneuvojaksi, ja loukutukset hoituivat siellä muiden toimesta. Neuvontakäyntejä olen tehnyt aniharvoin enkä koskaan yksin: se työ ei kerta kaikkiaan ole minun alaani. Omakseni olen siis kokenut erilaisen viestintätyön: puhumisen ja kirjoittamisen.

Nyt olen siis tullut siihen tulokseen, etten jatka enää sitäkään. Mukana roikkumiseni ei taida enää palvella ketään. Olen monella tavalla pudonnut kelkasta, ja asiat hoituvat kyllä mainiosti ilman minua.

Vain itselleni tämä on haikeaa. Oli hyvä muistella nyt hetki kuluneita vuosia. Sellaista tämä vanheneminen taitaa olla, vaikken vanhaksi itseäni koekaan. 

Nyt etsin vielä vanhoja valokuvia tämän jutun lisukkeeksi.

Jopas jotakin. En löytänyt ainuttakaan kuvaa SEYstä. Luulin, että minulla olisi niitä ollut, mutta täytyy ratkaista kuvitus nyt muilla keinoin.

Löysin kuvan OKL:n kenttäkurssilta Kuusamosta vuodelta 1992. Liitin sen tuohon ylle. Kuva liittyy SEY:hyn paitsi ajankohtansa puolesta myös sikäli, että muistan minun lähteneen tuolta kurssilta suoraan SEY:n hallituksen kokoukseen. Metsässä pyysin opettajaa lainaamaan minulle kännykkää, jotta saisin tilattua matkaliput Kuusamosta Helsinkiin. Kännykät olivat tuolloin vielä harvinaisia ja kalliita, mutta opettajallani sellainen oli ja pitkin hampain hän suostui sitä lainaamaan. Jos muistan oikein, minun piti maksaa puhelusta kolme markkaa. Lippuvaraus kuitenkin onnistui ja pääsin Helsinkiin.

SEYn toimisto sijaitsi tuolloin Helsingin Alppiharjussa Kotkankadulla, ja toimistoa vastapäätä SEYllä oli huoneisto, jossa yövyimme kokousmatkoilla. Joskus harvoin olimme hotelleissa. Yhteen aikaan SEY yritettiin vallata. Hallitukseen pääsi yksi  turkulainen kansallismielinen poliitikko, jonka mielenkiinto ei todellisuudessa suuntautunut eläimiin lainkaan. Hän oli siirtynyt puolueesta ja ryhmittymästä toiseen ja tuli sittemmin valtakunnallisestikin tunnetuksi muun muassa rikostuomioistaan. Tuo aika oli omanlaistaan hallituksessa: oikeastaan tuon yhden mukanaolo esti toiminnan kehittymisen ja keskustelun melko tehokkaasti. Onneksi sitä jaksoa ei kestänyt kovin pitkään. 

Muistoja riittäisi, mutta tästä on jo nyt tullut ehkä pisin blogikirjoitukseni ikinä. Yritän siis malttaa lopettaa tähän. 

Joskus on maltettava lopettaa.