Ylioppilasjuhlat nyt ja silloin

Varoitus: tämä kirjoitus on vain päiväkirjamaista sepustusta, omia muistoja ja pohdintoja.

Olin kummityttöni ylioppilasjuhlissa. En ole monesti sellaisia kokenut. Juhlat olivat hienot ja hyvin järjestetyt, mutta tarkoitan enemmänkin sitä yhteyden kokemusta, suuren väkijoukon kokoontumista juhlimaan yhden nuoren saavutusta. Saana oli kaunis ja säteilevä, sukulaiset ja ystävät iloisia ja välittömiä, perhe rakastava ja huolehtiva. 

Tietysti olin kateellinen. Kateellinen kaikesta: suvusta, perheestä, kukista, tarjoiluista, lahjoista, vieraiden määrästä, kodista ja puutarhasta, kaikesta. Vaikka kaikkea sitä minulla nyt on: minulla on Lassi ja koirat, talo ja puutarha, olen saanut sukulaisia eri puolilta ja ystäviäkin on. Kuulun maailman onnekkaimpien ihmisten joukkoon, eikä minulla oikeasti ole oikeutta minkäänlaiseen kateuteen.

Mutta ihminen on vertailevaa sorttia. Väkisinkin vertailin omiin ylioppilasjuhliini.

Se oli yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Olin pakahtua ilosta ja siitä, että tunsin olevani kelpaava. Olin päässyt ylioppilaaksi! Elämä oli auki, oli mahdollisuuksia vaikka mihin.

Olin lopettanut koulun 11 vuotta aiemmin ja mennyt töihin 15-vuotiaana. Kahdeksan vuoden jälkeen lähdin iltaoppikouluun, jatkoin tietysti työssäoloa. Onneksi oli iltakoulu! Opiskelu oli innostavaa, antoisaa, mielenkiintoista, opettajat olivat kannustavia ja tukevia. Se avasi aivan uuden maailman minulle, monella tavalla.

Ylioppilaskeväänä pidin parin kuukauden opintovapaan töistä ja luin. Halusin panostaa kirjoituksiin. Tuntui, että vain laudatur osoitti, että osasin sen mitä oli tarkoitus. Oli tärkeää saada laudatur-arvosanat kaikesta mitä yritin, joten en edes kirjoittanut matematiikkaa.

Koulun lakkiaisissa pidin puheen opiskelijajoukon puolesta. Se oli ensimmäinen varsinainen esiintymiseni. Äitini oli yleisössä, se oli ihmeellistä ja outoa. Hän halasi minua. Olin ostanut hänelle lyyran, ja se oli hänelle selvästi tärkeää.

Kävin ylioppilaskuvassa, se oli äitini lahja minulle. Sen jälkeen pidin juhlat kotonani, 20 neliömetrin yksiössä Kannelmäessä. Vieraita oli muutama. Sain lahjaksi korvakorut ja riipuksen, ei mitään kalliita, mutta olin onnellinen niistä ja käytin niitä pitkään. Kaveriporukka oli kerännyt rahalahjan. Muistaakseni sain myös jonkin kirjan.

Muutama ihminen kävi syömässä tekemääni voileipäkakkua ja kakkua. Rakkaat lapsuudenystäväni Pirja ja Nanne viipyivät pitkään. Istuimme aamupuolella, yöllä tein spagettia ja söimme ja jatkoimme.

Tästä kaikesta on nyt 39 vuotta. Ajat ovat muuttuneet, elämäni on muuttunut. Juhlapäiväni oli hyvin erilainen kuin monen perhetytön tuolloinkaan saati nyt. Mutta se oli ihana päivä: kaunis, tunteellinen ja täynnä toivoa.

Sitä myös seurasi hienoja asioita. Menin yliopistoon, opiskelin työn ohessa. Sain kiinnostavia työtehtäviä, kirjoitin ja koulutin. Lähdin Kainuuseen toimittajaksi ja sitten opettajankoulutuslaitokseen.

Minulla ei ole kerta kaikkiaan mitään valittamista. Suomi on pitänyt minusta hyvää huolta ja antanut minulle mahdollisuuksia. Synnyin hyvään aikaan. Opiskelu on ollut elämäni pelastus. Ei se ole tehnyt minusta hyvää ihmistä, mutta aika ajoin olen voinut kuvitella olevani kelvollinen. Olen saanut vähemmän kuin moni muu, mutta enemmän kuin suurin osa maailman ihmisistä.

Olen yrittänyt maksaa velkaani toimimalla hyvien asioiden puolesta. Siinä olen kokenut epäonnistuneeni, siinäkin. Viime vuosina en ole paljonkaan enää yrittänyt. Yritykseni pelastaa maailmaa ja muita ihmisiä on lähinnä saanut itseni ahdistuneeksi ja raivostuttanut muita. Siksi olen tehnyt tietoisen päätöksen yrittää keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Ristiriita on suuri. Syyllisyys jatkuu. Minun pitäisi pystyä enempään.

***

Huomenna on kulunut 50 vuotta siitä, kun menin töihin Suomen Kennelliittoon. Vastikään löysin valokuvia tuolta ajalta. Yritän ehtiä kirjoittaa siitä huomenna.