Maatilapäivän tunnelmia laidasta laitaan

Silmäpussini ovat kasvaneet viime päivinä. On tullut niukasti nukuttua.

Eilisaamuna ja vielä puolilta päivin olin vakaasti siinä päätöksessä, että tämänvuotinen Avoimet maatilat -päivä on meidän viimeisemme. Olemme tainneet olla mukana kaikkina kahdeksana vuonna, kun se tapahtuma on järjestetty. No, tästä en ole ihan varma, voi olla että niitä on ollut vain neljä.  Monia muitakin tilapäiviä on ollut, erilaisia. 

Nyt vain alkoi tuntua jo siltä, että vaikka ne ovat hauskoja, eivät ne sittenkään ole ihan kaiken vaivan arvoisia. Työmäärä on nimittäin valtava. Töitä on pitkään etukäteen tiedottamisessa ja suunnittelussa, sitten  järjestelyhommissa ja lopulta pari päivää tiiviisti ruokien laittamisessa ja ravintolan sisustuksessa, kylttien teossa ja sen semmoisessa. 

Tapahtumapäivän aamuna kello on soimassa kello 5 ja keittojen teko alkaa. Liinojen silitys, kukkien laitto. Myyntipöydälle tavarat, niitäkään ei oikein etukäteen voi laittaa. Tapahtuma alkaa kello 11 ja siitä iltapäivään vähintään kello 16:een on täyttä tohinaa. Sen jäkeen alkavat siivoamiset, jotka jatkuvat vähintään kaksi päivää. Ai miksikö? No, teltta pois, kukat pois, liinat pesuun (useita koneellisia), keittimet pois, matot puisteltava ja siirrettävä talteen (niitä on kymmeniä), kattilat pestävä ja vietävä kellariin, astiat pestävä (vaikka siskoni ja ystävättäreni on tiskannut niitä jo pitkin päivää), pestyt astiat koottava laatikoihin ja kasseihin ja vietävä talteen, rahat laskettava, myyntitavarat koottava ja kuljetettava varastoon, paperit koottava, kyltit haettava tienvarresta, huonekalut kuljetettava pois, keittiö siivottava, jäljelle jääneet ruoat pakastettava tai hävitettävä tavalla tai toisella. 

Tulijamääräähän ei koskaan tiedä, joten ruokaa yleensä aina joko on liikaa tai se loppuu kesken. Kertakäyttöastiat helpottaisivat työmäärää, mutta niiden käyttöön emme (vielä?) ole venyneet, emme siltikään, vaikka niitä on 18 vuotta ollut kaapin hyllyllä "hätätilannetta" odottamassa. 

Perjantaina olimme siis yhä kahden vaiheilla, perummeko syksylle jo sovitun Lähiruokapäivän. Aamulla ajatus perumisesta varmistui, kun ensimmäiset asiakkaat olivat tulleet. 

Parkkipaikkojen riittävyys on aina ollut yksi hermoilun aihe meillä. Olemme yrittäneet ohjata mahdollisimman monen tulemaan joko kävellen tai pyörällä tai jättämään auton Liitontalon parkkipaikalle ja kävelemään siitä. Joku aina osaakin sen tehdä.

No, nyt toisena saapuva asiakas tuli mäkeä alas poikkeuksellisen valtavalla pakettiautolla. Eikä siinä vielä mitään, hän ei myöskään osannut ajaa sitä. Ei ainakaan peruuttaa. Ohjasin autoa tilavimmalle parkkipaikalle, jossa se  ei olisi vienyt tilaa muilta. Sen sijaan että kuski olisi ajanut autonsa sinne hän jäi paikalleen tukkeeksi, ja mäkeä oli tulossa alas ainakin kaksi seuraavaa autoa. No, sanoin kuskille että jos hän ei uskalla ajaa tuohon niin aja sitten tuohon toiseen ja ohjasin hänet toiselle paikalle. Hän ei ymmärtänyt vaan kysyi lisäohjeita. Juoksin näyttämään paikkaa ja olin valmis ohjaamaan hänet turvallisesti siihen. Ei onnistu. Ehdotin kolmatta paikkaa ja hän lähti peruuttamaan. Ei! Suoraan ensimmäisenä tullutta autoa päin! Viittilöinti ei auttanut häntä pysäyttämään peruuttamista, joten aloin huutaa. Toisen auton omistaja saapui paikalle ja alkoi niinikään huutaa ja oli vihainen minullekin.

Saimme pakukuskin lopettamaan peruutuksen ennen kuin henkilöauto oli murskana. 

Nyt kaksi muun auton omistajaa tarjoutuivat siirtämään omia autojaan. Yritin yhä selittää, että paku pääsisi kyllä tuosta ihan peruuttamatta eteenpäin tuon suoran päähän, mutta sitä ei kukaan tuntunut uskovan eikä ymmärtävän. Parkkiohjaaja oli saapunut paikalle, joten lähdin pois hoitamaan omaa myyntitiskiäni. Tänään kuulin, että pakettiauto oli ollut peruuttamassa myös meidän alatorppamme seinään, mutta pysähtynyt viime hetkellä. Naapuri oli tilannetta kauhuissaan katsellut. 

Hetken kuluttua pakukuski tuli ravintolapaikalle ja yritin tarjota hänelle kahvia. Hän oli järkyttyneessä mielentilassa ja yritin rauhoitella, että minäkin olisin ollut järkyttynyt vastaavassa tilanteessa (ja niin olin itse asiassa nytkin). Pakukuski ei rauhoittunut vaan lähti pois.

Oli ehtinyt kertyä parin ihmisen jono. Palvelin heistä yhtä, joka osti ruokia kotipakettiin. Kuulin samalla pariskunnan keskustelevan, että he olivat menossa jonnekin syömään. Pian kolmas asiakas ilmoitti heidän lähteneen, koska minä en palvellut heitä. "Ihmisiä pitää palvella!" opasti ärsyyntyneeseen sävyyn tämä asiakas, joka itse asiassa oli sama, jonka auton olin juuri pelastanut päälleajolta. 

Tässä vaiheessa siis päätökseni oli selvä. Tämä olisi viimeinen ravintolapäivä minkä järjestämme. 

Tämäkin kuva on otettu vasta illalla tapahtuman jälkeen. 

Väkeä alkoi tulla tauotta. Useimmat söivät, halusivat jotain neljästä keitosta jälkiruokien kera tai ilman. Osa osti kotiinviemisiksi Solstrandin säilykkeitä, kastikkeita tai hilloja. 

Sitten oli niitä, jotka ihmettelivät, missä se maatila on. Meidän pihamme ei vastannut heidän odotuksiaan. En minä sitä ihmettele. Ei ole meillä lehmiä, ei. Ei edes lampaita, ja kanalakin on tyhjä. Missä hevoset? Mitään näistä ei tietenkään ollut luvattukaan, mutta kyllä Avoimet maatilat  -mainostuksesta saattoi saada sen käsityksen, että tiloilla pääsee rapsuttamaan eläimiä. Meiltä oli koiratkin saatu hoitoon (onneksi, sanoo tilanväki!). 

Mutta puolenpäivän jälkeen väki alkoi olla jotenkin erilaista. Yhä enemmän tuli niitä, jotka kehuivat paikkaa, kehuivat ruokia, innostuivat bändin soitosta, tutkivat kiinnostuneina meidän myyntituotteitamme, kyselivät, jutustelivat ja kommentoivat mukavia. Ja niitä, jotka kertoivat käyneensä monesti ennenkin. "Me käydään täällä aina", "Me tulemme ensi kerrallakin", "Ilmoitattehan sitten ajoissa, milloin on seuraava kerta". 

No mutta hyvänen aika. Nythän tämä alkoi taas tuntua mukavalta ja vaivan arvoiselta.

Iltapäivällä en enää ollut varma siitä, että tämä oli viimeinen kerta. Illalla taisimme olla varmoja siitä, että Lähiruokapäiväkin pitää vielä järjestää. 

Nämä Mustialan kansainväliset opiskelijat - joita oli kyllä useampiakin - olivat ainoat, joita hoksasin kuvata. He olivat niin hauskan näköisiä maistellessaan kukin eri sormillaan meidän hillokkeita. 

Vähän kansainvälistä sävyäkin oli kävijöissä tällä kertaa. Mustialan opiskelijat olivat kukin eri maista. Yksin tullut kaunis nainen oli puheesta ja ulkonäöstä päätellen alun perin jostain Intian suunnasta, mutta opiskeli Suomessa. Heidän kanssaan olisi ollut kiva jutella pidempäänkin, mutta eihän siinä kiireessä juuri ehtinyt.

Kaksi eri kävijää tarjoutui oma-aloitteisesti työntekijöiksi seuraavaksi kerraksi. Voi, miten mahtavaa! (Tosin toisen yhteystietoja minulla ei ole.)

Kävijöitä oli tällä kertaa entistä enemmän Karkkilasta ja täältä Lopelta. Paikallinen tiedottamiseni oli ilmeisesti purrut. Toki jotkut kertoivat tulevansa Helsingistä tai Hämeenlinnasta, mutta heistäkin osa mökkeili täällä Lopella. 

Niin se päivä sitten meni kuitenkin lopulta ihan mukavasti. Aamun kohellukset painoivat kyllä edelleen mieltä ja valvottivat yölläkin, mutta sauna ja uinti virkistivät väsyneitä ruumiita ja sieluja. 

Niin, se Lähiruokapäivä. No, se on 7.9. Saa tulla. Eläimiä ei ole (koirat löysivät ihanan uuden hoitopaikan!) ja ruokienkin suhteen yritämme keksiä jotain helpotusta, joten ehkä keittovaihtoehtoja on vain kaksi. Saapa nähdä, joko ne 18 vuotta sitten hankitut kertakäyttöastiat tulevat käyttöön.

Mutta syksyn tilaisuuksissa kävijöitä on yleensä vähemmän kuin heinäkuussa, joten uskon parkkitilan riittävän kaikille. 

Suosittelen silti Liitontalon pihaa, sieltä on ihan kiva, lyhyt, rauhallinen kävelymatka meille. 

Koko bändistäkään ei tullut yhtään kuvaa. Tässä meidän Lassi bassoineen kerätessään kamoja.