Kukkia ja kirjoja

On jo syyskuun loppupuoli. Onko siis kukkien aika jo ohi? No ei!
Eilen valokuvasin pihan kukkia, en edes kaikkia. Paljon niitä on. Kuvat ovat nyt tässä blogipäivityksessä. Osa niistä on luonnonkukkia, osa kasvatettuja, mutta kaikki siis ulkona kasvavia. 

Eilisiltana olin kirjailijavieraana Lopen opistossa. Vastaavan vierailun tein viikko sitten Hausjärvelle. 

Matkalla kuuntelin Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon teosta Huokauksia luokasta. Se on erinomainen kirja monella tapaa, ja löydän siitä paljon ajatuksia ja tunteita, jotka tunnistan omakseni. Nyt oli hilpeää kuulla, kuinka Tommi Kinnunen kammoaa kirjailijaesiintymisiä. Vaikka hän on opettaja ja hänellä on teatteritaustaa, hän ei ollenkaan nauti esiintymisestä itsenään eikä yleensä suostu sellaisiin tilaisuuksiin. Hän kirjoitti: ”En tiedä mitään karmivampaa ajatusta kuin puheen tai luennon pitäminen. Ei minulla ole mitään suurta sanottavaa kirjoittamisesta tai opettamisesta. Yksittäisen kirjan aiheesta voin puhua, mutta yleensä dialogina. Siksi pyydän aina esiintymisen muodoksi haastattelun jos jonnekin on pakko mennä.”

Minäkin ajattelin, että haastateltavana olo olisi helpompaa. Pelkäsin, että puheenaiheet loppuvat ennen aikojaan, ja oikeastaan Hausjärvellä vähän kävikin niin. Eiliseen valmistauduin kirjoittamalla etukäteen. Niin teen usein, sillä kirjoittaminen on minulle helpompaa kuin puhuminen. Kirjoittaessa ehtii miettiä. 
Nyt laitan noita kirjoittamiani tekstinpätkiä tänne kukkakuvien lomaan. 

Lopella ei juurikaan tarvinnut kertoa kirjoistani, sillä yleisö pääosin tunsi ne jo valmiiksi. Kaikki olivat lukeneet ainakin jonkin niistä. Kerroin kuitenkin, että vaikka olen "aina" kirjoittanut, en haaveillut kirjan julkaisemisesta ennen kuin Salin-erakon tarina otti minut niin omakseen, että se "vaati" kirjan muodon. Ida-kirja syntyi sitten jatkona sille ihan yleisön pyynnöstä. Makasiini - maallemuuttajan tarinoita -kirja oli sen sijaan alun perin tarkoitettu vain itselleni: tarkoitus oli koota omia tekstejäni muistiin itselleni ja ehkä muutamille läheisille. Se sitten siitä vain levisi. 

En edes ajatellut lähettää kirjaani kustantajalle, tunsin omakustantajia ja pidin sitä alusta alkaen varteenotettavimpana vaihtoehtona. 

Nyt ajattelen, että tausta omakustantajana on iso etu. Olen nähnyt kaikki työn vaiheet ja tehnyt ne itse: ideointi, kirjoittaminen, editointi, painopaikan valinta, kirjan suunnittelu, taitto, kuvitus, sisällysluettelot ja muut luettelot, markkinointi, myynti, kirjastoyhteistyö.

Kustantaja otti itse yhteyttä minuun ja ehdotti Lähteen rannalla elämän julkaisemista äänikirjana. Kiinnostuin tietysti heti. Kustantamo on ruotsalainen Lind & Co, joka toimii myös Suomessa. Lind&Co on vielä tuntematon nimi kustantajana täällä, mutta se on julkaissut paljon kirjoja, muun muassa Anneli Kannon Punaorvot, joka on yksi parhaita kirjoja, mitä olen lukenut.

Kun äänikirja sitten sai niin huikean vastaanoton, painetustakin kirjasta sovittiin pian, samoin jatko-osasta, jota nyt siis työstän. 

Kustantamon kanssa toimiminen on mahtavaa. Se, että saa keskittyä pelkkään kirjoittamiseen, ja muut hoitavat nuo kaikki käytännön jutut. Mutta vielä upeampaa on se, että saa tehdä yhteistyötä kustannustoimittajan kanssa. Toki myös kustantajalta sain toiveita ja kannustusta, mutta kustannustoimittajan kanssa työskentely oli kuin olisi ollut privaattikurssilla huippuopettajan kanssa mutta ilman, että joudun siitä mitään maksamaan. Päinvastoin! 

Toki kirjoitusvaiheessa mitään palkkaa ei vielä makseta. Kun käsikirjoitus luovutetaan kustantajalle, saa ennakon, mutta se on sitten poissa rojalteista, joita maksetaan kuuntelija-, ostaja- tai lukijamäärien mukaan myöhemmin. Kirjastokorvaukset ovat sitten kokonaan eri juttu, ne tulevat Sanastosta. 

Olin luullut, että kustannustoimittaja muokkaa tekstin: lukee sen ja tekee korjauksia. Heti alkuun sain kuulla, että rakenteeseen ja kieleen ei kirjoissani tarvitse juurikaan puuttua. Silti yhdessä tekemistä riitti. Kusti eli kustannustoimittaja ei muokkaa tekstiä vaan vain kannustaa, kyseenalaistaa, ehdottaa, esittää toiveita. Lopullisesta tekstistä vastaa kuitenkin kirjailija, kusti ei tee mitään muutoksia vaan niitä tekee kirjailija itse.  

Taustatyön teko on rankkaa mutta antoisaa. Olen saanut oppia valtavasti. Onneksi on netti! Joudun tarkastamaan faktoja ihan valtavasti koko ajan kirjoittaessani. 

Tiedonhakupaikkoja netin lisäksi ovat kirjat, haastattelut, puhelinsoitot virastoihin, arkistot, kirjastot, museot. Olen olen haastatellut muun muassa vanhoja ihmisiä, ja onneksi mieheni Lassi on hyvä tietolähde monissa asioissa jotka liittyvät esim. rakentamiseen, tekniikkaan tai luontoon. Harvoin olen soittanut jollekulle tuntemattomalle, onneksi ystävissäni on eri alojen asiantuntijoita. Olen hyödyntänyt muun muassa Pauli Arolaa historia-asioissa, erityisesti kouluasioissa, Marjo Viitaselta olen selvittänyt vanhoihin naisten työtapoihin ja käsitöihin liittyviä asioita. Pirkko Arola on auttanut muun muassa kirkollisasioissa ja Mikko Ranta-Huitti maatalouteen ja lehmiin liittyvissä kysymyksissä. Tarja Toivonen on ollut korvaamaton apu paikallisissa kulttuuri- ja muissa asioissa ja Meeri Lindfors Hyvinkääseen ja Kytäjään liittyvissä kysymyksissä. 

Olen arka soittelemaan virastoihin, tulevaisuudessa joudun varmaan sitä tekemään enemmän. Ida, yhteiskoululaista tehdessäni olin yhteydessä ainakin Karkkilan kaupunkiin ja Suomen eläinsuojeluun, mutta kummastakaan ei oikeastaan ollut mitään hyötyä. Karkkilassa tiedetään hämmästyttävän vähän Pyhäjärven historiasta, esimerkiksi 1920-luvun karttaa ei löytynyt. Käytin muualta löytämääni 1930-luvun karttaa ja maantiekarttoja.

Niin kovin usein menneisyys tunnutaan kokonaan unohdetun. Saatetaan kyllä kertoa, kuinka pitkä historia jollain kaupungilla tai järjestöllä on, mutta sen historian sisällöstä ei sitten tiedetäkään juuri mitään. Oikeastaan iso syy siihen, että kirjoitan, on juuri tämä epäkohta. Minusta menneisyyttä ei pidä unohtaa, ja asiat pitäisi kirjata muistiin.

Ida,  yhteiskoululaiseen tulikin ladattua historiaa vähän liikaa. Olen sanonut, että se on Karkkilan historia 20-luvulta romaanin muodossa. Vastaavasti se on myös suomalaisen eläinsuojelujärjestön historia. Tulevaan versioon muokkaan näitä piirteitä vähän vähemmän päälleliimatuiksi. 

Kirjallisuus lisää ihmisten hyvinvointia, mutta samalla myös empatiaa ja ymmärrystä. Hyvin kirjoitetun teoksen kautta pääsee sukeltamaan toisen ihmisen nahkoihin ja katsomaan maailmaa eri näkökulmasta, ja se on nykypäivän maailmassa todella tärkeää. Kirjat voivat myös tuoda vertaistukea ja lohtua, jopa rohkaisua. 

Itse kaipaan sitä, että kirjat antavat tietoa ja toivoa. En tahdo lukea ahdistavia tai pelottavia kirjoja enkä halua niitä itse kirjoittaa. Maailmassa on ihan tarpeeksi kamalia asioita, kirjojen ei pidä lisätä ahdistusta ja vihaa. Parhaimmillaan kirja voi kuitenkin toimia hyvien asioiden puolesta, en tarkoita että kirjoissa pitäisi kaihtaa vaikeita asioita. Paras ja nyt kovin ajankohtainen esimerkki on Anni Kytömäki. Margarita ja raakut.

Omalta kohdaltani hyväksyn riittäväksi sen, että ihmiset saavat päästä toiseen aikaan ja miljööseen ja oppia ehkä uutta samalla kun he kokevat tunteita, jotka ovat etupäässä myönteisiä: toiveikkuutta, iloa, ystävyyttä, rauhaa, empatiaa. Toki yritän myös tuoda esille niitä asioita, jotka minulle ovat tärkeitä: eläinsuojelua, eläinten hyvinvointia, pienten puolustamista, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, oppimisen ja koulutuksen merkitystä, historian ymmärtämistä, luonnontuntemusta ja luonnon suojelemista. Minun ja kirjojeni vaikutus näiden asioiden edistämiseen on pienenpieni, mutta jos ei niitä olisi, olisi minun vaikea perustella kirjojeni julkaisemista. 

Tilaisuus osoittautui mukavaksi. Osanottajat juttelivat paljon ja sain hyviä vinkkejä. Muun muassa tulevan kirjani nimi muuttui kokonaan! Tai siis jouduin hylkäämään jo päättämäni nimen, uutta en tiedä. Onneksi tässä on aikaa miettiä. 
Tyhjiä hetkiä ei jäänyt, juttu ei loppunut kesken, kun yleisö osallistui niin aktiivisesti. 
Kyllä sitä tällaisiin tilaisuuksiin voisi jatkossakin osallistua!