Hernerokan kypsyessä

 

Viime kesänä toteutin lapsuuden unelmani suurimmassa mitassa kuin koskaan. Joka kesä olen halunnut hernemaan, mutta tänä vuonna hernepeltomme oli ensimmäistä kertaa niin suuri, etten kyennyt syömään kaikkea tuoreena.   

Nyt puoli vuotta sitten kuivaamani herneet kiehuvat kattilassa. On joulunjälkeisen hernerokan aika.

Ryhdyin valmistelemaan uutta kirjaani, ja siihen liittyen kirjoittelen puhtaaksi kesäisiä muistiinpanojani. Yksi niistä on pikainen harjoitustyö lapsuuden ruokamuistoista. Siis herneistä. Jaan sen tuohon alle.

Jääkö nykyajan lapsille elinikäisiä ruokamuistoja hampurilaisista tai pizzoista? Tai suklaasta, irtokarkeista, jäätelöistä? Mistä kenellekin, toki.

Kun oikein pinnistän muistiani, saan mieleeni kouluvuosilta Da Capo –patukat ja pallotikkarit. En kuitenkaan saa mieleeni, että karkkien syönti olisi tuntunut erityisen ihanalta suussa tai edes mielessä, ennemminkin ne olivat sosiaalinen tapahtuma ja kouluaikaisen nälän poistamista (keskikoulussa ei ollut kouluruokaa).  Makumuistoina tee ja kananmunavoileivät ylittivät ne kirkkaasti. Silti kaikkein ihanimmat lapsuuteni herkkumuistot ovat vielä varhaisempia ja kesäisiä:  peruna ja voi, suoraan suuhun poimitut marjat, tuore hiivaleipä. Mutta yksi on ylitse muiden: herneet.

Onko sinulla vastaavia muistoja herneensyönnin autuudesta? Vai mikä on sinun tärkein makumuistosi? Olisi mielenkiintoista tutkia sitä, vaihtelevatko nämä vuosikymmenittäin. Seitsenkymppisen rakkaimmat makumuistot ovat melko varmasti erilaisia kuin kaksikymppisen, mutta entä jos ajallista välimatkaa on vähemmän? Onko 1990-luvulla kasvaneelle jäänyt mieleen erilaisia herkkumakuja kuin 1950-luvulla eläneelle? Vai onko maku sittenkin niin henkilökohtainen asia, ettei se riipu ajasta jossa elämme? Onkohan tätä tutkittu?

Entä paljonko makumuistojenkin merkittävyyteen liittyy ympäristö ja ne muut tunteet, jotka tilanteisiin liittyvät?

Tämä pieni muistelupläjäys ajoittuu 1960-luvun kesiin, jotka vietin kesälapsena maatilalla.

Hernemaalla

Muistoni maalta olivat ihania, mutta kaikista tärkeintä ja ihaninta oli hernemaa. Mielikuvissani ja muistoissani hernepellon autuus täytti koko kesän. Tuoreita, pulleita, meheviä ja makeita herneitä riitti keväästä syksyyn.

Pakkohan minun oli ymmärtää, ettei herneitä maallakaan ollut aina syötävissä. Muistanhan hvyin myös sen onnen tunteen, kun Einar-setä viimein ilmoitti, että nyt saimme mennä hernepeltoon. Siihen asti olimme vain luoneet kaihoisia katseita pellon laitimmaiseen sarkaan, jossa tiesimme herneiden olevan. Olimme syöneet vatsamme piukeiksi muita herkkuja, Kimmo ja minä, me laihat helsinkiläislapset. Olimme syöneet Nanny-tädin hiivaleipää, juoneet iltaisin vesikaakaoita – sellaistakaan ei kaupungissa saanut – syöneet keittoja ja niiden jälkeen samalta lautaselta jälkiruoaksi kiisseliä ja saaneet siten nauttia herkullisesta suolaisen ja makean yhdistelmästä. Alkukesällä tarjolla oli palvilihaa ja kananmunia, kesän edetessä tulivat juuri maasta nostetut, pienet perunat, joiden syömisessä kilpailimme Kimmon kanssa. Voiton saattoi saada syömällä 42 perunaa.

Tomaatitkin olivat makeita ja mehukkaita, Nanny-täti pilkkoi huolellisesti kummankin lautaselle tasamäärän lohkoja. Myöhemmin, 15-vuotiaana, työpaikan ruokalassa katsoin kauhuissani, kun Kaija Linna kauhoi lautaselleen ihan niin monta tomaatinpalaa kuin huvitti. Kolmehan oli jo paljon – enemmän teki mieli, muttei saanut ottaa. Kotona ei tomaattia ollut lainkaan.

Mutta mikään ei voittanut herneiden ylimaallisen autuasta makua. Seisoimme pellossa ja ahmimme. Naksautimme palon sormillamme, vedimme mahan auki, ja edessä oli rivi helmeilevän mehukkaita herneitä, jotka poimimme yksitellen pieniin suihimme. Kilpailimme myös herneiden määrällä, ilmoitimme ne suureen ääneen toisillemme. ”Tässä on kahdeksan.” ”Nyt tuli vain kuusi.” ”Katso miten iso, tässä on varmasti enemmän!” Mikä pettymys, kun joskus isossa palossa olikin vain yksi herne tai joukossa oli toukkia. Madonsyömät herneet jätettiin syömättä, mutta viereiset, maistamattomat, noukimme huolellisesti suuhun. Vasta myöhemmin opin vetämään palon suuhun hampaiden välissä niin, että kaikki herneet tulivat suuhun yhtaikaa ja täyttivät koko suun. Uusi palko pääsi käsittelyyn, kun edellistä vielä rouskutettiin hampaissa.

Syöntisessiot kestivät pitkään. Seisoimme ja nautimme. Varmaankin syöminen loppui, kun kypsät pulleat palot loppuivat, mutta siinä vaiheessa maha oli jo niin täynnä, ettei pettymyksen tunne ole jäänyt mieleen.

Seuraavana päivänä oli uusia palkoja kypsynyt, ja onnentäyteinen ahmimiselämys saattoi jälleen toistua.