Viime kesänä toteutin lapsuuden unelmani suurimmassa mitassa kuin koskaan. Joka kesä olen halunnut hernemaan, mutta tänä vuonna hernepeltomme oli ensimmäistä kertaa niin suuri, etten kyennyt syömään kaikkea tuoreena.
Nyt puoli vuotta sitten kuivaamani herneet kiehuvat kattilassa. On joulunjälkeisen hernerokan aika.
Ryhdyin valmistelemaan uutta kirjaani, ja siihen liittyen kirjoittelen puhtaaksi kesäisiä muistiinpanojani. Yksi niistä on pikainen harjoitustyö lapsuuden ruokamuistoista. Siis herneistä. Jaan sen tuohon alle.
Jääkö nykyajan lapsille elinikäisiä ruokamuistoja hampurilaisista
tai pizzoista? Tai suklaasta, irtokarkeista, jäätelöistä? Mistä kenellekin,
toki.
Kun oikein pinnistän muistiani, saan mieleeni kouluvuosilta Da Capo –patukat ja pallotikkarit. En kuitenkaan saa mieleeni, että karkkien syönti olisi tuntunut erityisen ihanalta suussa tai edes mielessä, ennemminkin ne olivat sosiaalinen tapahtuma ja kouluaikaisen nälän poistamista (keskikoulussa ei ollut kouluruokaa). Makumuistoina tee ja kananmunavoileivät ylittivät ne kirkkaasti. Silti kaikkein ihanimmat lapsuuteni herkkumuistot ovat vielä varhaisempia ja kesäisiä: peruna ja voi, suoraan suuhun poimitut marjat, tuore hiivaleipä. Mutta yksi on ylitse muiden: herneet.
Onko sinulla vastaavia muistoja herneensyönnin autuudesta?
Vai mikä on sinun tärkein makumuistosi? Olisi mielenkiintoista tutkia sitä,
vaihtelevatko nämä vuosikymmenittäin. Seitsenkymppisen rakkaimmat makumuistot
ovat melko varmasti erilaisia kuin kaksikymppisen, mutta entä jos ajallista välimatkaa
on vähemmän? Onko 1990-luvulla kasvaneelle jäänyt mieleen erilaisia
herkkumakuja kuin 1950-luvulla eläneelle? Vai onko maku sittenkin niin
henkilökohtainen asia, ettei se riipu ajasta jossa elämme? Onkohan tätä
tutkittu?
Entä paljonko makumuistojenkin merkittävyyteen liittyy
ympäristö ja ne muut tunteet, jotka tilanteisiin liittyvät?
Tämä pieni muistelupläjäys ajoittuu 1960-luvun kesiin, jotka
vietin kesälapsena maatilalla.
Hernemaalla
Muistoni maalta olivat ihania, mutta kaikista tärkeintä ja
ihaninta oli hernemaa. Mielikuvissani ja muistoissani hernepellon autuus täytti koko kesän.
Tuoreita, pulleita, meheviä ja makeita herneitä riitti keväästä syksyyn.
Pakkohan minun oli ymmärtää, ettei herneitä maallakaan ollut
aina syötävissä. Muistanhan hvyin myös sen onnen tunteen, kun Einar-setä viimein
ilmoitti, että nyt saimme mennä hernepeltoon. Siihen asti olimme vain luoneet
kaihoisia katseita pellon laitimmaiseen sarkaan, jossa tiesimme herneiden olevan. Olimme
syöneet vatsamme piukeiksi muita herkkuja, Kimmo ja minä, me laihat
helsinkiläislapset. Olimme syöneet Nanny-tädin hiivaleipää, juoneet iltaisin
vesikaakaoita – sellaistakaan ei kaupungissa saanut – syöneet keittoja ja
niiden jälkeen samalta lautaselta jälkiruoaksi kiisseliä ja saaneet siten nauttia herkullisesta
suolaisen ja makean yhdistelmästä. Alkukesällä tarjolla oli palvilihaa ja kananmunia, kesän edetessä tulivat juuri maasta nostetut, pienet perunat, joiden
syömisessä kilpailimme Kimmon kanssa. Voiton saattoi saada syömällä 42 perunaa.
Tomaatitkin olivat makeita ja mehukkaita, Nanny-täti pilkkoi
huolellisesti kummankin lautaselle tasamäärän lohkoja. Myöhemmin, 15-vuotiaana,
työpaikan ruokalassa katsoin kauhuissani, kun Kaija Linna kauhoi lautaselleen
ihan niin monta tomaatinpalaa kuin huvitti. Kolmehan oli jo paljon – enemmän
teki mieli, muttei saanut ottaa. Kotona ei tomaattia ollut lainkaan.
Mutta mikään ei voittanut herneiden ylimaallisen autuasta
makua. Seisoimme pellossa ja ahmimme. Naksautimme palon sormillamme, vedimme
mahan auki, ja edessä oli rivi helmeilevän mehukkaita herneitä, jotka poimimme
yksitellen pieniin suihimme. Kilpailimme myös herneiden määrällä, ilmoitimme ne
suureen ääneen toisillemme. ”Tässä on kahdeksan.” ”Nyt tuli vain kuusi.” ”Katso
miten iso, tässä on varmasti enemmän!” Mikä pettymys, kun joskus isossa palossa
olikin vain yksi herne tai joukossa oli toukkia. Madonsyömät herneet jätettiin
syömättä, mutta viereiset, maistamattomat, noukimme huolellisesti suuhun. Vasta
myöhemmin opin vetämään palon suuhun hampaiden välissä niin, että kaikki
herneet tulivat suuhun yhtaikaa ja täyttivät koko suun. Uusi palko pääsi
käsittelyyn, kun edellistä vielä rouskutettiin hampaissa.
Syöntisessiot kestivät pitkään. Seisoimme ja nautimme.
Varmaankin syöminen loppui, kun kypsät pulleat palot loppuivat, mutta siinä
vaiheessa maha oli jo niin täynnä, ettei pettymyksen tunne ole jäänyt mieleen.
Seuraavana päivänä oli uusia palkoja kypsynyt, ja
onnentäyteinen ahmimiselämys saattoi jälleen toistua.
Herneet olivat kyllä hyviä, samoin kasvimaasta otetut uudet nauriit. Mutta ihan ensimmäisenä tuli mieleeni mustikat, isot ja himmeäpintaiset. Niiden kypsymistä jaksoi seurata, oksia käännellä ja nostella. Lopulta odotus palkittiin ja napsin suuret, makeat mustikat suuhuni. Osa aina mustikkamaitoon, osa survottuna muurinpohjalettujen päälle.
VastaaPoistaLeikeissä tein hiekkaojan reunaan maakellarin, johon säilöin pikku purkeissa mustikkasurvosta. Ei ne siellä päivää kauemmin säilyneet, söin pois.
Kaarina
Eikö ole jännää, että mustikatkin maistuivat ennen paremmalta?
VastaaPoistaIhana tuo oma pikku maakellari! Oliko se myös piilo muilta? Vai vain leikki?
Se oli leikki. Parhaat leikit aina metsässä.
PoistaKaarina