Hesari ja minä

Somessa väläytettiin haastetta "10 asiaa, jotka ärsyttävät". Luin sen aamukahvipöydässä, jossa juuri ärsyynnyin taas kerran Helsingin Sanomista. 

Muistan, kun vuosia sitten kehuin Hesarin toimittajia, mutta harmittelin sen aggressiivista markkinointia (jatkuvia tilausmyyntiyhteydenottoja). Nyt on vähän toisin päin. Hesarilla toimii erinomaisesti osoitteenmuutosten ilmoittaminen, jakeluiden keskeyttäminen ja muut vastaavat. Siinä yksi syy, miksi yhä olen jatkanut tilausta. 

Miksi sitten ärsyynnyn? Ensinnäkin kauhistelen sitä paperin määrää, jota Hesari käyttää. Se on riesa itsellekin, kun keräyspaperia kertyy, mutta erityisesti kauhistelen sitä turhan tuhlauksen takia. Kuluu metsiä, vettä, energiaa monin eri tavoin, kun yhden sivun asiat levitetään viidelle. Viimeisin villitys on tehdä otsikoista niin isoja - koko sivun kokoisia! - että niitä on suorastaan vaikea lukea. Mikä on sen mieli ja järki? 

On irvokasta, että tässä sivun yläotsikkona on "KULUTTAMINEN". Sitten kulutetaan. Juttu vie kolme aukeamaa eli kuusi isoa sivua. Niistä yli kolme on kuvia samasta tyypistä (eli toimittajasta itsestään!) ja yksi on tuo otsikko. Tekstiä en ole vielä lukenut, saapa nähdä viitsinkö lukeakaan. 

Kyse on siis HS Viikosta eli Hesarin viikkolehdestä, jota olen jo vuosien ajan tilannut ihan siksi, että vähentäisin paperin määrää. (En tiedä miten tämä mainitsemani juttu on päivittäishesarissa taitettu.) 

Silloin tällöin minulle yhä soittaa myyjä, joka yrittää saada minut tilaamaan päivittäisen Hesarin tai viikonloppulehden. Olen sanonut, että tilaan Viikon, jotta paperijätettä tulisi vähemmän. Myyjät ihmettelevät, koska sehän tulee kalliimmaksi kuin heidän tarjoamansa tarjoukset. Kyllä, se ei ole ratkaisevaa.

Mutta olen toki yhä useammin miettinyt myös säästämistä niin, etten tilaisi enää mitään. Ehkä voisin lukea aamukahvipöydässäkin kirjoja ja kuunnella uutiset radiosta. 

Entä itse jutut? Pääosin uskon edelleen Hesarin toimittajien ammattitaitoon. Lehdessä on paljon hyvää. Mutta sitten on niitä pitkiä juttuja, joita joutuu lukemaan rivikaupalla kuvausta siitä, kuinka haastateltava juo kahvia tai missä kahvilassa hän istuu, ennen kuin päästään itse asiaan. Mikä ihmeen muoti-ilmiö tämä on? Kuka tahtoo tietää, ottaako tyyppi kahvinsa kanssa voileivän vai ei? Tai juoko hän peräti teetä? Ja millaisella sohvalla? Minä en tahdo. Tahdon, että lehtijutussa mennään suoraan asiaan, kuten ennen oli tapana. 

Lehdessä on myös yhä enemmän kielivirheitä. Ne tuntuivat lisääntyvän korona-aikaan. Saatan olla väärässä, mutta on tullut vaikutelma, että aiemmin juttuja luettiin tarkemmin useamman silmäparin voimalla ja virheet havaittiin. Myös yleissivistyksen ja kokemuksen puute paistaa joskus jutuista, mutta se on ehkä ymmärrettävää, iso osa toimittajistahan on vielä nuoria. Kokemus ja tietomäärä karttuvat elinvuosien myötä. Tosin kollegiaalisuus auttaisi tähänkin; voisihan jutun luetuttaa jollakin kokeneemmalla. 

Ja sitten ne hömppäjutut! En vastusta lifestyle-journalismia ja kannatan juttuja, joissa annetaan ohjeita muun muassa terveellisempään elämäntapaan, mutta liian usein niissä toistetaan samoja asioita ja kerrotaan itsestäänselvyyksiä. 

Ja sitten on ne henkilökohtaiset mieltymykset. Lehti on epäilemättä selvittänyt lukijoiden toiveita ja julkaisee sitä, mitä lukijat ovat kertoneet haluavansa. Mitä ilmeisimmin moni siis tahtoo lukea ruokaohjeita ja treenivinkkejä. Minä en niitä kaipaa, ainakaan nykyisessä määrin. Niiden paljous ehkä korostuu HS Viikossa, mutta päivittäis-Hesarissa puolestaan on automainoksia ja urheilu-uutisia, joita kaipaan vielä vähemmän. Siinä vaiheessa, kun voisin tilata vain ne osiot, joita tahdon lukea, voisin palata jokapäiväisen lehden pariin.  

Ugh. Miksi siis nyt yhä tilaan Hesaria? En ole vielä löytänyt parempaakaan. Mutta yhä varteenotettavammalta vaihtoehdolta tuntuvat romaani ja radio. 

 (1950-luku on nykyisin kovassa huudossa. Kertooko tämä kuva siitä, että olen moderni ja muotitietoinen vai siitä, että olen mummoikäinen? Sen voi katsoja itse päättää.)