Eriskummallisesta elämästä kummallisiin kirjakuvioihin

Kaikkihan tietävät sen Erno Paasilinnan lausahduksen, että tullakseen kirjailijaksi on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjoja. 

En ole osannut pitää omaa elämääni kovin ihmeellisenä, mutta onhan tässä ollut monenlaista. Eritoten monenlaista vastakohtaisuutta ja epätavallisuutta. 

En kai minä ihan tavallinen ole, vaan kukapa olisikaan.

Moni asia ei ole elämässäni mennyt ihan normiaikataulun mukaan. Eikä ole mennyt muutenkaan ihan tavallisilla tavoilla. Usein hämmästelen muiden itsestään selvinä pitämiä asioita, jotka omasta elämästäni puuttuvat kokonaan tai ovat olleet toisin. 

Olen landepaukku Stadista. Olen rohkea pelkuri, sivistynyt työläistollo. Olen tyhmä ja ymmärtämätön, silti muka jollain tapaa intellektuelli.  En osaa kunnolla mitään, ja silti  muut ilmeisesti luulevat minun osaavan monenlaista. Olen idealisti ja maailmanparantaja, silti realisti. Olen oikeasti laiska, mutta näytän aktiiviselta ja jotkut kuvittelevat minun olevan aikaansaava. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Enkä pidä itseäni kirjailijana, vaikka ehkä olen elänyt kirjailijan elämän. 

Aloitin vakituiset kokopäivätyöt 15-vuotiaana. Ylioppilaaksi kirjoitin 11 vuotta myöhemmin ja yliopistosta valmistuin 36-vuotiaana.

Kihloissa olen ollut kolmesti, mutta naimisiin menin 49-vuotiaana. Tupakanpolton ja viininjuonnin aloitin 12-vuotiaana. Tupakanpolton sentään lopetin 18-vuotiaana, viiniä juon edelleen. Olen syntyperäinen stadilainen, mutta olen asunut idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä, välillä ulkomaillakin. 

Pienenä asuin talvet kaupungissa, kesät maalla. (Yllä olevassa kuvassa en ole enää kesälapsi-iässä, vaan jo konttorirotta Helsingistä.)  Ennen lähiöön muuttoa asuin Eirassa, jossa köyhä, isätön tehtaantyöläisen tyttö oli kummajainen. Kuuluin partioon ja pioneereihin, joskus samanaikaisesti. Eiran pioneerit sisältää jo itsessään mahtavan ristiriidan. 

Nyt minä, helsinkiläistyttö, hoidan kasvimaata landella ja sähläilen erinäisissä perinne- ja suojeluyhdistyksissä. Kasvoin pienissä kerrostaloasunnoissa lähiöissä, nyt pelastelen historiallisia rakennuksia maalla, vaikken taloista juuri mitään ymmärrä. 

42-vuotiaana sain selville isäni, joka jo oli kuollut, ja tutustuin siskoihini ja serkkuihini. Äidin sukua löysin viime vuonna, kiitos DNA-testien. 

Olen sosiaalinen ja kaipaan ihmisiä, mutten osaa olla heidän kanssaan ja tarvitsen omaa rauhaa. 

Olen harrastanut milloin mitäkin, yleensä kaikkea muuta kuin käsitöitä ja liikuntaa, joita ihmiset yleensä harrastavat. Vain lukeminen ja kirjoittaminen on säilynyt kautta vuosikymmenten.

Mutta kirjojen julkaisukaan ei sujunut ihan tavalliseen tapaan. En tarjonnut käsikirjoituksiani kustantajille. Kustantaja otti yhteyttä minuun, en vieläkään tiedä miksi. 

Nyt kustantajan kautta julkaistuja kirjoja on kolme tai seitsemän, laskutavasta riippuen. Niiden järjestyskin on vähän epämääräinen. Jos mentäisiin aikajärjestyksessä, ensimmäisenä tulisi vuodesta 1917 kertova Joulu Koirajoella, toisena vuoteen 1923 sijoittuva Lähteen rannalla elämä, kolmantena Joulu Pilpalassa 1924, sitten Pilven varjot vaeltavat, Joulu Helsingissä 1935 ja Joulu kotirintamalla 1943. 

Mutta oikeasti ensin ilmestyi Lähteen rannalla elämä, joka ilmestyi pienempänä versiona 2019 ja kustantajan kautta, laajennettuna 2024. Toisena tuli Pilven varjot vaeltavat (tänä vuonna), joka kuitenkin oli ilmestynyt jo 2021 nimellä Ida, yhteiskoululainen. Vasta viimeisenä ovat kaikki muut, yhteisniteenä nimellä Idan joulut. 

Ja jotta asiat olisivat vieläkin sekavammat, Idan joulut ilmestyvät äänikirjoina vasta joulun alla, yksi kunakin neljänä adventtisunnuntaina (vaikka ne eivät ole mitenkään uskonnollisia). 

Ja vaikka joulukirjojen yhteisnimi on Idan joulut, kahdessa ensimmäisessä osassa Idan nimi onkin Iita. (Iita muutti nimensä Idaksi vuonna 1926.)

Sitten on vielä Makasiini - maallemuuttajan tarinoita. Sillä ei, kuten ei millään äänikirjoistakaan, ole ollut julkkareita ollenkaan. Makasiinin kohdalla syy oli selvä, koronavirusvuosi 2020, mutta muiden pitämättömille julkkareille ei ole niin selvää syytä. 

Tämän viikon torstaina Järventaustan Syrjässä on Kirjojen ilta. Joissain Syrjä-seuran tiedoissa sanottiin, että tilaisuudessa Marika Tudeer esittelee uusinta kirjaansa. Jaa-a, mikähän se uusin kirjani sitten olisi? Pilven varjot vaeltavat, joka ilmestyi 10.6. äänikirjana, muttei tule painettuna ollenkaan, vai Idan joulut, joka ilmestyi nyt kesällä painettuna, mutta äänikirjana vasta syksyllä? 

Itse olen ajatellut, että puhuisin ylipäänsä kirjoistani ja kirjoittamisesta, en vain yhdestä kirjasta. Mutta niin tai näin, olen surkea puhuja! Onneksi apunani on haastattelija. 

Pari vuotta sitten oli vastaava ilta Syrjässä, ja silloin haastattelijana oli iki-ihana Meeri Lindfors. Hänen kanssaan oli hienoa jutustella. Tällä kertaa Meeri pääsee paikalle vain piipahtamaan, mutta hänen upeaa taidettaan on nähtävillä Syrjän vanhoilla hirsiseinillä. Meeri on siis Syrjän tämän vuoden taiteilija, teokset ovat esillä vielä elokuun alussa. 

Nyt sain haastattelijakseni Heini Siltainsuun. Hän on riihimäkeläinen tutkija, joka tekee väitöskirjaa Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitokselle. 

Ida, yhteiskoululainen -kirjassa on paljon autenttisia valokuvia kirjan kuvaamista paikoista. Äänikirjasta kuvat tietysti puuttuvat kuten puuttuvat myös kirjan lopun historiatiedot ja luettelot. Ida, yhteiskoululainen -kirjaa on kuitenkin yhä ostettavissa, myös Kirjojen illassa. 

Jos et ole aiemmin Syrjässä käynyt, kannattaa tulla pelkästään jo tuon historiallisen miljöön vuoksi. Kyseessä on mm. kirjailija Aino Kallaksen kesäkoti 1800-1900-lukujen taitteesta, talona se on vieläkin vanhempi. Nyt talo on kunnostettu paikallismuseoksi. Yle teki siitä vastikään kivan jutun, koetanpa liittää sen tähän: Syrjä Ylellä

Kirjanjulkkareissa on usein musiikkia. Tällä kertaa en ole pyytänyt paikalle Lassin bändiä enkä muutakaan musiikkikokoonpanoa, mutta jotain sentään, eikä ihan vähäistä: Riitta Nylund on luvannut tuoda paikalle vanhan, veivattavan gramofoninsa ja Väinö Solan äänilevyn 1920-luvulta. Kirjassa Pilven varjot vaeltavat on kohtaus, jossa Helsinkiin muuttanut Valpuri lähettää Idalle joululahjaksi Väinö Solan gramofonilevyn. Tässä lainaus: 

"Idan paketti oli kumman ohut. Paperien alta löytyi pahvia ja niiden välistä jonkinlainen levy. Mukana oli kirjelappunen: ”Hyvää joulua Idalle! Tämä on gramofonilevy. Ehkä siellä Högforsissa on joku, jolla on gramofoni, niin saat kuunneltua tätä. Hiilillä ainakin on.” Levy oli musta ja sen pyöreä keskusosa oli ruskea. Keskusosan kuvassa oli valkoinen koira, jolla oli ruskeat korvat, se muistutti ihmeen paljon Pikkua. Koira kuunteli pää kallellaan gramofonin torvea. Kuvan yläpuolella oli teksti ”HIS MASTER’S VOICE” ja alapuolella levyn tiedot. Ilmeisesti kyseessä oli kappale nimeltä Yö, jonka esitti joku, jonka nimi oli Väinö Sola.

Gramofonilevyssä riitti kaikille ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Ida kertoi, että lehtori Grannäsillä tosiaan oli gramofoni. Nyt piti malttaa odottaa muutama viikko, jotta pääsisi levyä kuuntelemaan. Ei Hiilillä ollut gramofonia, vaikka Valpuri niin luuli."

Syrjä sijaitsee Lopen Järventaustan kylässä osoitteessa Kallaksentie 77. Ovet ovat auki torstaina iltapäivällä kello 14-16, Kirjojen ilta alkaa kello 18. Tilaisuuteen on tietysti vapaa pääsy ja pientä tarjottavaakin on. Tule mukaan!