Keskustelua kirjoittamisesta

Kirjojen ilta Syrjässä 24.7.2025 oli ihastuttava - uskon, että muillekin kuin minulle, kun he kerran niin vakuuttivat. 

Heini Siltainsuu oli valmistellut oivaltavia kysymyksiä, niin hienoja, että jouduin oikein miettimään vastauksia. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin miettinyt perusteellisemminkin, mutta näin jälkikäteen en sentään ala ajatuksiani täydentelemään. Ellen sitten hiljaa mielessäni. Etukäteen kirjoitin vastauksia, ja niinpä ne ovat minulla tallessa ja jaan ne tässä. 

Mutta ensin pitää kiittää ja kehua niitä monia ihmisiä, jotka auttoivat illan onnistumisessa.

Ensimmäisessä kuvassa on Riitta Nylund, joka pyynnöstäni toi paikalle vanhan, aidon gramofonin. Saimme kuulla kaksi Väinö Solan levyä 1920-luvulta. Nimittäin kirjoissa Ida, yhteiskoululainen ja Pilven varjot vaeltavat Ida saa Valpurilta lahjaksi Väinö Solan levyn, vaikkei hänellä tietenkään ole edes gramofonia, harvalla oli. Kirjassa Joulu Helsingissä 1935 Valpurilla on oma gramofoni, jolla hän soittaa Ramblersin levyä ja laulaa mukana kappaletta Muistan sua, Elaine. 

En kirjoittaesssani tiennyt, että Lopella tuo levyharvinaisuus on, enkä edes muistanut, että Riitalla on gramofoni, vaikka olen sen kyllä ennenkin nähnyt. Onneksi Riitta nyt pyynnöstäni toi ne paikalle. 

Tarjoilujen teossa minua auttoi kirjoittajakaverini Pirkko Mäkinen. Teimme suolaisia ja makeita pikkupurtavia. Puolukka-raparperipiirakan teki kylläkin Lassi, mutta päällystimme ne ahomansikoilla, mintunlehdillä ja herukoilla. Heinikin auttoi päällystämisessä. 

Pirkko teki saaristolaisleipää ja niiden päälle savukala-juustotahnaa. Päälle tuli vähän vaihdellen pillisipulia, tilliä, tomaattia ja basilikaa. Tomaatti loppui, jolloin Pirkko ja Heini jatkoivat savukalavoileipien koristamista ahomansikoilla! Maku sopi mainiosti! 

Herneitä olin myös tuonut. Juomana oli raikasta minttuvettä ja ruususiirappivettä, tehtynä tietysti Syrjän erinomaisen hyvään kaivoveteen. 

Pikkusyötävät nautittiin kankaisilta lautasliinoilta, joten lautastiskiä ei tullut. Keittiön tiskeissä ahersivat Tuulikki Tommila ja Pirjo Honkavaara, kuten niin usein. Ahkeria Syrjän naisia!

Meeri Lindfors, taulut, ja Marika Tudeer, kirjat. Erja Noroviita, valokuva.

Syrjän seinillä on tänä kesänä Meeri Lindforsin taidetta. Meeri ei nyt voinut jäädä illaksi paikalle, mutta tuli päivällä tuomaan minulle kortin ja lahjan. Ihana Meeri! 

Olin Syrjässä jo varhain päivällä, kun oli torstainen taidenäyttelypäivystys. Neljän aikaan olin tietysti jo aivan hikinen. Kun Heini tuli, karkasimme yhdessä paljasjalkapolkua pitkin Loppijärven rantaan. Heini kahlaili, minä uin. Aahh! 

Syrjä-seuran puolesta auttamassa oli myös Mea Perälä, sihteerimme, ja puheenjohtaja Erja Noroviita. Erja myös luki pätkiä kirjoistani haastattelun lomassa. Erjalla on upea, kaunis ääni (kuten on myös kaimallaan Erja Mantolla, joka on lukenut kirjani äänikirjoiksi). 

Siinä siis puitteet. Nyt kopioin tähän Heiniltä saamani kysymykset ja niihin kirjoittamani vastaukset. Illalla yritin tietysti puhua vastaukset vapaasti, lukematta paperista, mutta suurin piirtein samat asiat lähes samoin sanoin puhuin. Muutama kysymys jätettiin käsittelemättä, kun illasta tuli melko pitkä. 

Heinin kysymykset ovat tässä lihavoituina. 

- Kirjasi tuntuvat yhdistelevän ihanasti omaa historiaasi; olet ollut urallasi muun muassa toimittaja, eläinsuojeluneuvoja ja opettaja. Miten olet päätynyt tähän tematiikkaan ja aiheistoon, mikä siinä sinua motivoi ja toisaalta kiehtoo tai voi kiehtoa lukijaa? Miksi tällainen kirjallisuus puree lukijaan juuri tässä ajassa?

Jostain syystä olen aina ollut kiinnostunut Suomen historiasta viimeisten parinsadan vuoden ajalta. Onneksi se näköjään kiinnostaa muitakin, kun kirjoja kerran paljon luetaan. Lisäksi mukana ovat muut itselleni tärkeät asiat: luonto, eläimet, puutarha, ruoka, kulttuuri. On aika etuoikeutettua saada kirjoittaa juuri siitä, mikä eniten kiinnostaa.

- Käsialasi kirjailijana on toteava, informatiivinen, silti ihmisläheinen, ilman että kirjoissa käsitellään vaikkapa kiehuvaa romantiikkaa, väkivaltaa tai inhorealismia. Miten punnitset kirjoittaessasi, mitä kerrot ja mitä jätät kertomatta ihmiskohtaloissa ja niiden arkipäivässä? Tämä hieno ja taidokas tasapaino on sinun tekstillesi ominaista ja keskeistä - ja tuntuu toimivan.

Ratkaisu on isolta osalta tietoinen ja harkittu. En tahdo kirjoittaa kamaluuksista, koska en usko siitä olevan mitään hyötyä kenellekään. Maailmassa tapahtuu pahoja asioita ja sivuan kyllä niitäkin, mutta vain ohimennen. Oikeasti tahdon että kirjoista välittyy toivo ja usko siihen, että tulevaisuus voi olla myös hyvä, kunhan kukin tekee oman osansa vilpittömästi.

Itse asiassa olen kirjoittanut sellaisia kirjoja, joita itse haluaisin lukea. En itse kaipaa kirjoihin edes kovin kummallisia juonirakenteita, toki jonkinlaista jännitettä saa olla, jotain mikä kannattelee ja kiinnostaa loppuun asti. Mutta tärkeintä on, että asiat tuntuvat tosilta ja uskottavilta. Lisäksi haluan mielelläni myös oppia jotain lukiessani – tämä toisia voi ärsyttää, tekstejäni on joku kritisoinut liian opettavaisiksi ja ymmärrän sen hyvin. Itseäni vain ei sellainen häiritse, päinvastoin.

Kaikki lukijat eivät koe samoin. Fantasia ja sen eri alalajit ovat suosittuja nykyisin, itseäni ne eivät kiinnosta lainkaan. Ehkä olen vain niin arkinen ja suoraviivainen, yksioikoinen tyyppi.

Suurta romantiikkaa en kaipaa myöskään, koska en oikein siihen usko. Kun kustantaja kertoi, että Lähteen rannalla elämä –kirjaan täytyy kirjoittaa lisää, pelkäsin että hän tarkoitti jotain romantiikkaa. Mutta ei, hänen mielestään Juhon ja Matildan arkinen suhde ja syntyvä toveriavioliitto oli juuri hyvä. Onneksi. Romanttisia kirjoja on kyllä tarjolla runsaasti niitä kaipaaville. Samoin dekkareita. Ne eivät ole minun juttuni.

Väkivallan kuvaamiseen en näe mitään tarvetta. En tahdo lisätä maailmaan ahdistusta ja pelkoa. Jos arkiset historialliset kirjat ovat jonkun mielestä eskapismia, ne saavat rauhassa olla sitä. Ovat ne varmaan nostalgiaakin, ihan rauhassa.

Idan jouluissa on kyllä vähän rakkauttakin. Mielestäni sen verran, kuin elämässä kuuluukin olla.

- Sinulle on ominaista myös tyylikäs ja tarkka, todenmukainen kerronta, jossa faktat on tarkistettu tarkkaan. Millaisia eri tietolähteitä penkomaan nämä kirjat ovat sinut vieneet?

Kiitos, kiitos. Toimittajatausta auttaa tässä tietysti.

Kirjastot ovat ihan ensisijainen tiedonhankintapaikka, eri kunnankirjastojen ohella olen hyödyntänyt esimerkiksi Karjalatalon kirjastoa. Olen myös reipastunut ja rohkaistunut ottamaan yhteyttä ja kysymään suoraan asioita jopa Eduskunnasta asti. Olen kirjoittanut tai soittanut moniin paikkoihin, esimerkiksi kuntien tiedottajille. Suomessa on valtava määrä hienoja eri alojen museoita, joihin on kiinnostavaa ottaa yhteyttä. Erityisen hyvää palvelua olen saanut esimerkiksi Forssan museosta, Posti- ja lennätinmuseosta ja Radio- ja TV-museosta. 

- Mitkä ovat olleet näissä ”kaivauksissa” yllättävimpiä ja mielenkiintoisimpia löydöksiä tai oivalluksia? Mainitsit keskustelussamme esim. sen, että itsenäisyys ei ollut mikään juttu sillä ihmisiä kiinnosti vain ruoka ja sen puute, kun taas esim. työaikalakiin liittyvät muutokset olivat suurempi asia.

On jännä juttu ylipäänsä se, että kun jostain asiasta kiinnostuu ja siihen kiinnittää huomiota, se putkahtelee esille siellä täällä ja hyvin monetkin eri asiat voivat liittyä toisiinsa. Uusia yhteyksiä tulee yllättävistä kohteista. Ne voivat johtaa myös tarinassa sivupoluille, siis hyvällä tavalla.

Tässä vaiheessa syntyi mielenkiintoista keskustelua yleisön kanssa. Tuo itsenäistymisen saama vastaanotto maaseudulla hämmästytti kovasti kuulijoita ja herätti vastaväitteitä. 6.12.1917 ei siis ylipäänsä ollut merkittävä juhlapäivä juuri kenellekään saati maaseudun köyhille, jotka olivat enemmän huolissaan siitä, mistä saisi ruokaa. Linkkaan asiasta tähän häthätää yhden linkin, ehkä myöhemmin enemmän kun ehdin etsiä.  

Ensimmäinen itsenäisyyspäivä

(Jälkikäteen ajatellen saattoi olla kyse väärinymmärryksestä. Ehkä osa kuulijoista ajatteli minun kirjoittaneen, ettei itsenäisyys olisi ollut 1910-1920-luvuilla ihmisille tärkeää. Kirjahan ei ole vielä ollut ihmisten luettavana, joten he eivät ehkä tienneet, että tässä kohtaa kyse oli nimenomaan itsenäisyysjulistuksen päivästä, jota tuskin täällä maalla mitenkään huomattiin. Itsenäisyyspäivää alettiin tietojeni mukaan viettää vasta 6.12.1919.) 

Keskustelua aiheesta olisi voinut jatkaa pitkäänkin, mutta jatkoimme haastattelua. 

- Vaikuttaa siltä, että kirjaa ei kirjoiteta lineaarisesti alusta loppuun tai kertaheitolla valmiiksi, vaan kirjailijan työ on paljon muutakin. Avaisitko meille tyypillistä kirjailijan työpäivää - onko sellaista? Miten työstät kirjan tyhjästä valmiiksi?

Ei minulla ainakaan ole tyypillistä työpäivää. Se riippuu niin monesta asiasta: työvaiheesta eli siitä olenko kulloinkin enemmän etsimässä tietoa vai ideoimassa ja suunnittelemassa vai jo kirjoittamassa. Ei minulla ole säännöllisiä työaikoja.

Tavanomainen päiväni talvisaikaan voisi olla se, että ensin heräilen rauhassa, käytän koiraa lenkillä ja lähden sitten kuntosalille ja uimaan. Sitten saatan käydä kirjastossa ja lopuksi vasta kirjoittaa. Aktiivinen kirjoitusaika on yleensä melko lyhyt yhden päivän aikana. Illalla tahdon taas lössähtää television ääreen.

Tietokoneella tulee oltua paljon, mutta teen siinä niin paljon muutakin kuin ihan sitä kirjoitustyötä.

Aivot askartelevat kirjan parissa yleensä muuallakin kuin koneen ääressä. Koiran kanssa metsässä pohdin aiemmin kirjojen kuvioita paljon, mutta nykyisin kuuntelen kävellessä äänikirjoja. Uidessa saatan paljon miettiä kirjan tapahtumia. Joulu Helsingissä –kirjaan tuli suoraan mukaan Suomen vanhin uimahalli, Yrjönkadun uimahalli, ja ne kohtaukset mietin valmiiksi Hyvinkään Sveitsin altaassa ja saunassa.

Editointivaihe tapahtuu väistämättä enemmän koneen ääressä.

- Ovatko kirjojen hahmot eläneet näppiksellä omaa elämäänsä ja rakentaneet tarinaa mutkitellen, vai onko lopputulos yleensä juuri se, jonka olet alussa hahmotellut ja päättänyt kirjoittaa? Kerro prosessista - se on erityisen kiintoisaa, kun sekoitat fiktiota ja tosiasioita.

Yksityiskohdat muokkautuvat kirjoittaessakin, joskus saatan jopa seuraavana päivänä hämmästyä, että kirjoitinko tuollaistakin. Mutta suuret linjat suunnittelen etukäteen. Se mahdollistaa myös eri kohtausten kirjoittamisen eri aikaan ja eri järjestyksessä. Toki kohtausten järjestystä voi myös myöhemmin muuttaa.

Idan jouluja varten minulla oli oma kirja, johon kirjasin eri henkilöhahmojen tiedot, vuosiluvut, iät, faktat ja ideat. Ida, yhteiskoululaisen suunnittelin enemmän tietokoneella. Ulkoiset faktat olivat omassa tiedostossaan, tapahtumat kuukausittain toisessa.

- Miten olet löytänyt oman äänesi ja miten pidät siitä kiinni? Sanotaan, että kirjalija kirjoittaa aina itsestään vaikkei kirjoittaisikaan itsestään; miten vaalit ja kannattelet tätä omaa käsialaasi tekstissäsi? Onko se helppoa vai vaikeaa?

Ainakin tässä vaiheessa koen, että oma kirjoittajanääneni on toteava ennemmin kuin runollinen ja vertauskuvia viljelevä. Luotan lukijan mielikuvitukseen ja eläytymiskykyyn. En itse lukijana pidä liioista vertauskuvista teksteissä. Olen ajatellut, että toimittajatausta vaikuttaa tässä: toimittajanahan pitää pysyä faktoissa ja yrittää kirjoittaa selkeästi ja tiiviisti. Mielestäni helppolukuisuus on osa tyyliäni, enkä pidä sitä pahana, vaikka se jonkun mielestä ei ole tarpeeksi korkealentoista ja kaunokirjallista. Mutta voihan olla, että tämä vielä muuttuu.

Olen tietysti tehnyt harjoituksia eri tyyleillä. Mutta en halua tietoisesti muuttaa tai pyrkiä käyttämään kirjoissa jotain tyyliä, joka ei tunnu ihan omalta.

Lasta kuvatessani, siis Idaa, yritän pysytellä tarkasti siinä, mitä hän pystyy ikätasonsa mukaisesti havainnoimaan, ajattelemaan ja ymmärtämään. Minua ärsyttää suuresti, jos kirjassa lapsi ei ole oikeasti lapsi. Toki Ida on ikäisekseen kovin pystyvä ja jaksava, se on sitten eri asia. Kaikki lukijat eivät ole uskoneet, että niin pieni lapsi voisi tehdä niin paljon töitä. Mutta, mutta… ensinnäkin Ida oli poikkeuksellisen osaava, ei ihan tavallinen muttei minusta silti epäuskottava taitavuudessaan. (Ei kenestä tahansa köyhästä tytöstä olisi voinut tulla synnytyslääkäriä, se vaati muutakin kuin lukupäätä. Silti sellaisia oli.) Ja toiseksi olen haastatellut paljon vanhoja ihmisiä, jotka ovat kertoneet, mihin ennen vanhaan oli pakko revetä. Esimerkiksi Matilda-äidin joutuminen lapsenpiiaksi viisivuotiaana perustui ihan faktatietoon.

- Jos saisit hyvältä kirjoitushaltiakummilta kolme toivomusta (tai vaikka viisi), mitä toivoisit - mikä tekisi kirjailijan työstä juuri sinulle vielä mukavampaa tai mielekkäämpää? Vai onko kaikki mukavasti?

1) Ihan ensimmäisenä haluaisin paremman muistin. Olisi valtava etu, jos ei joka asiaa tarvitsisi kirjoittaa ylös ja jos ei kaikkea tarvitsisi aina tarkastaa muistiinpanoista tai lähteistä.

2) Sitten toivoisin, että minulla olisi kustannustoimittaja valmiina jo silloin, kun aloitan kirjan suunnittelun. Niin minulla nyt näiden joulukirjojen kanssa olikin, ja se oli hienoa. Sain vahvistusta ideoilleni ja luottamusta siihen, etten ole ihan hakoteillä.

3) Kolmas toive olisi tietysti kehittyä kirjoittajana. Totta kai haluan tehdä aina parempaa, en vain siksi että lukijat kiittäisivät, vaan myös ihan itseni takia. Näen teksteissäni paljon parannettavaa, mutta en ole varma, loppuuko ikä ennen kuin alan olla tyytyväinen. Ehdinkö kehittyä riittävästi, kun hitsi vieköön aloitin näin myöhään?

 

Totta kai myös lukijoiden mielipide on tärkeä. Nyt tulee mieleen se, mitä hoksasin silloin, kun juttelin sinun kanssasi aiemmin: olen aina joutunut tai ajautunut ammatteihin, joissa olen alttiina arvostelulle. Kirjoittajana on sitä ilman muuta, lukijat tykkäävät tai eivät tykkää. Ja olisi kammottavaa, jos saisinkin kielteistä palautetta! Jotain pientä kielteistä on tietysti tullutkin ja se on ihan selvää, mutta on ihanaa, että etupäässä ihmiset ovat pitäneet lukemastaan. Oikeastaan se on tärkeintä.

Sivumennen sanoen: äänikirjojen etu on se, että äänikirjapalveluissa ihmiset voivat anonyymisti arvostella kirjoja. Siellä saa aidompaa palautetta kuin painetuille kirjoille koskaan. Kaverien kehuja voi epäillä kaverikehuiksi, ja kriitikon mielipide on kuitenkin aina vain yhden ihmisen mielipide. Harva kirja saa monen kriitikon arvioita. 

Mutta siis se arvosteltavana oleminen. Ensimmäinen työni oli Kennelliiton toimistossa. Kennelliittoa kritisoitiin paljon, ja koin kaiken kritiikin kohdistuvan itseeni, vaikka olin pelkkä toimistorotta. Opettaja ei juurikaan ole julkisen arvostelun kohteena, mutta oppilaiden ja vanhempien kyllä, ja ihan päivittäin. Toimittajan työssä taas jokainen julkaistu juttu on julkisen arvostelun kohteena. Toki niitä arvosteluja harvoin kuulee, mutta kuitenkin. Itse pelkään arvostelua, siksi varmistelen aina, etten tekisi virheitä. Nyt olisin eläkkeellä, eikä tarvitsisi suorittaa mitään oikein, ja mitä teen? Alan kirjoittaa kirjoja, joita kuka tahansa voi arvostella.

(Sanoinkin, että jos uskoisin jälleensyntymiseen, tämän elämäni tehtävä olisi varmaan opettaa minua kestämään arvostelua.)

- Olet aiemmin sanonut, että Ida ei ole sinä nuorena, ja että Ida voisi olla korkeintaan ihannekuva sinusta itsestäsi nuorena - mitä yhteistä teissä on? 

Yhtymäkohdat ovat aika selviä: isättömyys, köyhät lähtökohdat, eläinrakkaus, luonnon arvostaminen, halu auttaa ja halu kehittyä. Idan opiskelun mahdollisti varakas rahoittaja, minun aikanani oli jo yhteiskunnan tuki, mm. aikuisopintoraha. Idahan oli oman aikansa aktivisti jo varhaisteininä, ja niin olin minäkin. Ida vain on kaikessa paljon parempi kuin minä. Lisäksi hän on liikkuva ja urheilullinen, minä en.

- Ida on elänyt hyvin erilaista nuoruutta kuin nuoret tänä päivänä. Varsinkin Idan joulut -kirjassa korostuu sekä sivuilla että rivien välissä naisten tapa vetää yhtä köyttä ja istua teekupposen äärellä jakamassa kuulumisiaan (minun lempikohtauksiani). Jos Ida istahtaisi Valpurin tai Saimin sijaan nykyisten ikätoveriensa kanssa saman pöydän ääreen keskustelemaan, mitä he voisivat oppia toisiltaan?

Heti ensimmäisenä tulee mieleen työnteko. Ida korostaisi työnteon merkitystä ja sanoisi, että lasten opettaminen työn tekemiseen on kaikki kaikessa. Pienenä pitää oppia tekemään monenlaista työtä, sitten isona voi itse päättää, mihin tarmonsa suuntaa. Mutta nykyajan ihmiset valistaisivat Idaa, ettei kaikki työ suinkaan ole hyödyllistä, vaan on paljon töitä, joista on jopa haittaa. Maailmaa uhkaa nyt suuret vaarat, muun muassa siksi että tuotamme ja kulutamme liikaa. Jos ajatellaan pieniä, arkisia asioita, niin jopa siivous on asia, jossa liika ahkeruus ei ole etu ollenkaan. Ennen vanhaan vaarana saattoivat olla tartuntataudit, nyt allergiat ja astmat sekä ympäristöhaitat, kun käytetään voimakkaita pesuaineita ja jopa myrkkyjä. Nykyään siivous on tehty niin helpoksi, että jos on ihminen, jonka on pakko koko ajan touhuta ja ahertaa, hän laajentaa siivouksen ulkotiloihinkin, sisustaa pihan ja puutarhan sisätilojen jatkeeksi ja haluaa että sielläkin on yhtä siistiä. Ahkeruus voi olla ilo, mutta liika on liikaa siinäkin.

Ida myöntelisi ja vastaisi, että ihmisen pitäisi osata myös tyytyä vähempään ja olla tyytyväinen hamuamatta aina vain lisää.

Ida puhuisi varmasti myös ihmisten välisestä ymmärtämisestä ja moninaisuuden sietämisestä. Juho-setä oli muukalainen, johon kyläyhteisössä suhtauduttiin torjuen ja jopa vihamielisesti hyvin pitkään. Vain Ida rohkeni häntä lähestyä – ja Valpuri sitten tietysti. Idaa kauhistuttaisi nykyajassa muukalaisvihamielisyyden nousu ja yhteiskunnan kahtiajako, vihapuhe ja tuomitseva jyrkkyys sekä ilmapiiri, jossa tieteellistä tietoa ja totuutta ei enää arvosteta kuten ennen. Moni asia muistuttaisi häntä 1930-luvusta ja herättäisi huolta tulevaisuudesta. Ida sai itse elää aikaa, jossa luotettiin ja uskottiin tulevaisuuteen, tieteeseen ja sivistykseen. 1930-luku oli sitten ihan muuta, mutta sotien jälkeen jälleen kansa oli pitkään yhtenäinen ja jälleenrakennuksen aika oli täynnä toivoa ja uskoa tulevaan. Ida pelkäisi sitä, mihin 2020-luvun ilmapiiri vielä voi johtaa.   

- Miltä tuntuu nyt, jatkuuko Idan tarina vielä? Muhiiko näppiksellä jotakin muuta, josta haluaisit mainita? Nyt kun näin suuri urakka on saatu julkaistua, onko olo vapautunut, tyhjä, euforinen, ihmettelevä…? Tulevaisuudenhaaveita?

Olen nyt noin puolentoista vuoden ajan työstänyt ihan toisenlaista kirjaa. Sen valmistuminen vie varmasti vähintään saman verran lisää, mutta voi myös olla, ettei se valmistu koskaan. Idalle olen tietysti myös pohtinut jatkoa, kyllä se houkuttaa.

Lisäksi olen välillä ajatellut lasten- tai nuortenkirjoja. Voisi olla jokin koululuokkajuttu tai sitten jokin maaseudulle ja eläinten pariin sijoittuva nuortenkirja.

Käsikirjoituksen valmistuminen on suuri ja jännittävä, pelottavakin tunne. Onneksi minulla on ollut hyvät kustannustoimittajat ja kustantaja, joten pienet korjaukset onnistuvat hyvin vähän jälkikäteenkin. Tekstiin jää yleensä aina joitain virheitä, esimerkiksi Pilven varjot vaeltavat –kirjassa kätilö Tyynestä oli parissa kohdassa tullut Toini.

Tyhjyyden tunne kirjan valmistumisesta toki jää ja kauhu siitä, että nyt sitä ei enää voi parannella. Viimeisimpien käsikirjoitusten valmistumisesta on nyt jo kuukausia, joten tällä hetkellä sitä tunnetta ei enää ole. Nyt vain kovasti odotan joulukirjojen ääniversioita.  

 

Bonuskysymys: Mitä haluaisit sanoa ihmiselle, joka haluaisi kirjoittaa kirjan?

Kirjoittaminen kannattaa aina, mutta ei kaikkien tarvitse julkaista kirjoja. Jos tahtoo tekstinsä muiden luettavaksi, on muitakin keinoja kuin painettu kirja: esimerkiksi blogit. Itselläni on ristiriita paperikirjojen julkaisemisessa: olen neuroottinen paperinsäästäjä. En haluaisi teettää yhtään ylimääräistä kirjaa enkä edes sivua. Siksi tarvepainanteinen BoD on hyvä, vaikka vierastan sitä ettei se ole suomalainen. Olisi kauheaa, jos jossain olisi laatikkokaupalla myymättömiä kirjojani. Niitä on kyllä muutama laatikko itselläni, mutta nyt nämä uudet siis painetaan vain aina tilauksesta.

Kirjan tekeminen on pitkä ja työläs urakka, ainakin useimmille. Omakustantaminen on myös kallista, ja harva kirjoilla tienaa. Joku Jari Tervo ja Satu Rämö ovat poikkeuksia. Tai sitten julkkikset, jotka harvoin ovat ihan itse niitä kirjoja kirjoittaneet. Haamukirjoittaminen on yleisempää kuin ihmiset tietävät. 

Ehkä haluaisin sanoa, että jos tahtoo kirjoittaa kirjan, niin kannattaa kirjoittaa, mutta yrittää ajatella niin, ettei sen ole pakko valmistua. Kirjan kirjoittaminen on todella iso urakka, isompi kuin useimmat ihmiset pystyvät kuvittelemaan. Siihen sisältyy monia työvaiheita ja monia tunteita, välillä on sitä mieltä että mitään ei synny ja välillä uskoo ettei pidäkään syntyä. On monia kirjoittajia, joilla on useita keskeneräisiä käsikirjoituksia, ja sellaisiakin, joilla yksikään ei ole koskaan valmistunut. 

Alussa Heini oli toki pyytänyt minua esittelemään itseni ja kirjani. Laitan ne vielä tähän loppuun, jos vaikka joku vielä haluaisi nekin lukea. 

Kuka olet ja miten olet päätynyt tähän tuoliin tänään.

Marika Tudeer, s. Hgissä, asunut eri puolilla, nyt 20 v Lopella. Vanhat talot ja kulttuuri kiinnostavat, siksi toimin aktiivisesti Syrjä-seurassa ja Hunsalan työväenyhdistys Kajastuksessa.

- Olemme juhlistamassa ja julkistamassa laskutavasta riippuen yhtä tai kahta, jopa useampaa kirjaa tai tarinaa. Toivoisin, että esittelisit ne (ainakin Pilven varjot ja Idan joulut) vapaasti.

Ensimmäinen kirjani oli tuo pieni Lähteen rannalla elämä. Kypsyttelin sitä seitsemän vuotta ja julkaisin sen kyläyhdistyksen nimissä. Sen tuotosta osa meni kyläyhdistykselle. Kirja sijoittuu hyvin tarkasti ja tunnistettavasti Pilpalan kylille. Makasiini syntyi niin, että ajattelin vain koota yhteen parhaimpia lehtijuttujani, lähinnä itselle talteen. Hanke sitten levisi ja laajeni. Tuli vuodenkierto, jossa kukin kuukausi on merkitty eri värein. Kuukausien aloituskuvat tulivat siitä, kun olin vuoden ajan ottanut joka aamu kello 7 valokuvan meidän portailta samasta kohtaa. Lehdissä julkaistujen juttujen lisäksi mukaan tuli joitain novelleja ja kirjoitin myös ihan uusia juttuja eri aiheista. Valokuvat ovat tärkeä osa tuota kirjaa. On sanottu, että se on sopiva mökkikirja ja käy hyvin myös mökkituliaiseksi, kun siinä kirjoitetaan paljon luonnosta, puutarhasta, kesäisistä ruuista ja sen kaltaisista asioista. Makasiinia on myyty kirjoistani kaikkein vähiten, eli toivoisin sen kyllä vielä löytävän uusia lukijoita. Sen jutut ovat sopivan lyhyitä kenen tahansa lukea.

LRE:lle pyydettiin jatkoa. Kolme kuukautta hain tietoa, kolme kuukautta kirjoitin ja kolme kuukautta hioin ulkoasua, kuvitusta, luetteloita ja muuta.

Ida-kirjan julkitulon jälkeen yllättäen kustantaja otti yhteyttä. Laajensin LRE:n ja kun se sai niin hyvän vastaanoton, teimme myös Ida-kirjasta uuden version. Siinä on vähän vähemmän paikallishistoriaa ja vastaavasti muuta lisänä. Se ilmestyi vain äänikirjana, kun tuota painettua on yhä jäljellä.

Sitten viime joulun aikaan sain idean joulukirjoista eli tavasta kuvata lisää Idan lapsuutta ja vastaavasti sitä, miten Idan myöhemmin käy. Joulukirjat sijoittuvat kukin eri vuosikymmenille, 1910-luvulle itsenäistymisen aikaan ja kansalaissodan kynnykselle, 1920-luvulle, jolloin Idan tulevaisuuden ammattihaaveet saavat kipinän, 1930-luvun Helsinkiin, jossa Ida opiskelee yliopistossa ja sitten 1940-luvulle, jolloin eletään sota-aikaa. Näiden joulukirjojen kirjoittaminen oli ihan valtavan mielenkiintoista ja odotan innokkaana, miten ne otetaan vastaan. 

Näitä kirjoja ennen olen ollut vain mukana tekemässä kirjoja muiden kanssa: Samuli Parosen seuran ja Suomalaisen Siperian Husky –seuran, jolle teimme jo kauan sitten kirjan rekikoirista. Se on yhä oikeastaan ainut kunnollinen rekikoiraurheilua käsittelevä suomenkielinen kirja. Niin ja sitten julkaisimme tekstikokoelman Lopen opiston ”torstaitarinoista”. Sitäkin voi yhä lainata Lopen kirjastosta.