Ikkunoita ja elämän ihmeitä

Olen lähdössä juhliin. Odotan, että ystävän syntymäpäiväjuhlista tulee mainiot. Ne kruunaavat tämän hienon viikon, johon on mahtunut niin paljon hyvää. 

Olen kuunnellut Hannu-Pekka Björkmanin kolumneja. Yhdessä niistä hän puhui siitä, miten tapamme ottaa valokuvia tilaisuuksista, joissa olemme, itse asiassa estää meitä kokemasta täydesti juuri niitä hetkiä. Ajatus ei ole uusi, ja siinä on totuutta. Mutta ei se pelkästään niin ole. 

Samalla kun mietin, mitä ja miten kuvaisin, saatan myös aistia ja huomata hetket voimakkaammin kuin muuten tekisin. Ja tietysti, totta kai, kuvien tarkoitus on myös palauttaa mieleen nuo hetket. Nytkin voin muistaa sen hienon, sumuisen aamun, jolloin hämähäkinverkkojen upeat ja taidokkaasti kudotut säikeet heiluivat helminauhoina hennossa tuulenvireessä. En usko, että muistaisin tuota aamua yhtään paremmin, jos en olisi kuvannut niitä. Todennäköisesti en muistaisi sitä aamukävelyä kuin korkeintaan yhtenä monista, samanlaisena kuin muut. Nyt nautin näistä kuvista ja siitä videosta, jota en kuitenkaan tähän osaa liittää.  

Sunnuntaina lopettelimme Kajastuksen kesän kulttuuritapahtumia Hunsalan työväentalolla. 

Lauloimme yhteislauluja Petrin ja Marimellan taitavasti säestäessä. Olli Ikonen lausui kyvykkäänä näyttelijänä kiinnostavasti omia ja yleisön toiverunoja, joukossa myös minun sikermäni "Elokuu".

Suuri asia tuolle 113-vuotiaalle talolle on tänä kesänä ollut ikkunoiden entisöinnin valmistuminen. 

Työ on ollut vaativa ja kestänyt pitkään. 

Tässä kuvassa alakerran ikkunat - kuvassa puffetin ikkuna - on jo saatu paikoilleen, yläkerran ikkunassa odottaa kaksi ikkunaentisöijää narun kanssa vetääkseen ylös vintin ikkunan. Eija Valanki on tehnyt suuren ja taidokkaan työn entisöinnissä. Asennuksessa auttanut Lassi Tudeer (minun Lassini siis) on jo eläkkeellä, eikä enää juurikaan puuhaile ikkunaentisöinnissä. Siihen on terveydellisetkin syyt, mutta eihän Lassi ikkunahommista pääse. Tälläkin viikolla töitä on niissä riittänyt, palkatta tietysti. 

Saimme Hunsalan työväentalon ikkunaremonttiin hankerahoitusta, jonka loppuraportti on vielä tekemättä. Saisikohan noiden rasittavien, työläiden hankelomakkeiden täytön merkitä talkootyötunneiksi? Tuskin, mutta eipä tarvitsekaan, sillä vaadittavat talkootyötunnit tulevat täyteen ja yli muutenkin: karmien hionnasta ja maalauksesta, ikkunoiden asennuksesta, siivoustyöstä ynnä muusta. 

Kaiken tuon lisäksi on sitten se muu talkootyö talon ja sen tapahtumien hyväksi. On se mukavaakin, mutta aikaa siihen kuluu. 

Nyt kesän lähestyessä loppuaan olen miettinyt, mihin tämä kesä on kulunut. En ole kirjoittanut tulevia kirjojani yhtään. Sitä paitsi luovuin Loppi-seurasta, Pilpalan kyläyhdistyksestä, SEY:n eläinsuojeluneuvojan työstä, Lopen opiston opettajuudesta, tilapäivien järjestämisestä ja suurimmasta osasta torimyyntiäkin, joten olisi luullut, että olisin ehtinyt kesällä tehdä vaikka mitä. Puutarhatöitäkään en ole voinut tehdä, kun sain käsiini outoa ihottumaa. (Sain OmaHämeen chatin avulla siihen toimivan lääkkeen ja olen hyvin tyytyväinen, mutta olen yhä varovainen kitkennän ja muun multaisen homman suhteen.) Mitä siis olen tehnyt?

Enimmäkseen kesäni on pyörinyt kahden talon ympärillä: Syrjän ja Hunsalan työväentalon. Kumpikaan ei ole ihan tässä lähellä vaan suoraan sanoen syrjässä, joten "pyöriminen niiden ympärillä" ei ole konkreettinen vaan kuvaannollinen ilmaus. Kumpaankin taloon on liittynyt monenlaisia tapahtumia, etupäässä kulttuuriin, historiaan ja perinteeseen liittyviä. Lisäksi kumpaakin taloa on kunnostettu ja siivottu ja järjestelty. Paljon en ole tehnyt, ja siitäkin osaan tuntea huonoa omatuntoa, silti Syrjä-seura ja Kajastus ovat ne, jotka ovat kesäni pääosin täyttäneet. 

Ihanan Syrjän ikkunoita on kunnostanut etupäässä Susanna Nieminen. 

Tällä viikolla kävimme Lassin kanssa auttamassa. Päivä oli mukava, vaikka aikaa kului

Ensimmäiset kuistin ikkunat saatiin paikoilleen.

Tietysti olen tehnyt muutakin. Olen poiminut luonnontuotteita ja tehnyt niistä säilykkeitä talven varalle. Siihenkin kuluu aikaa. Vai onko niin, että iän myötä vain hidastuu ja saa ylipäänsä vähemmän tehtyä? 

Mutta minun piti kertoa muista tämän viikon tapahtumista. Tiistaina tosiaan teimme 5-6 tuntia talkootöitä Syrjässä ja kävimme sen jälkeen poimimassa marjoja Marjan puutarhassa. Kotona keitin hilloa. Torstaina olin taas Syrjässä, vietimme TarinanSyrjässä-iltaa. Tarkoitus oli, että ihmiset olisivat kertoneet menneistä ajoista Järventaustassa ja muualla lähitienoilla. Tarina-anti jäi melko vähäiseksi, mutta ilta oli muuten mukava. 

Viikon suurin anti itselleni ovat kuitenkin olleet keskustelut tekeillä olevasta käsikirjoituksestani. Kerroin alussa, etten ole kesän aikana kirjoittanut ollenkaan. (Tarkoitin tietysti mitään muuta kuin blogia ja lehtijuttuja.) Keskiviikkona kävin Karkkilassa keskustelemassa Heikki Savolan kanssa, ja hän sanoi kaiken muun ohella, että tauko on tärkeintä, mitä kirjoittaja voi tehdä. No, ei se ikuinen tauko mitään edistä. Mutta totta on, että tietysti alitajuntani ja tietoinenkin tajuntani on tehnyt töitä kirjojen hyväksi, ja taustatietoakin olen kerännyt.  

Heikki Savolan kanssa keskustelu oli antoisaa. Puhuimme etupäässä Voikukkaketju-kirjan käsikirjoituksesta, joka hänen mukaansa olisi lähestulkoon valmis pienoisromaani. Keskustelumme on tietysti luottamuksellista, enkä toistele sen yksityiskohtia, mutta olin hyvin onnellinen siitä, että tuo keskustelu oli mahdollinen. Se auttoi minua paljon sekä kirjoittajana että ihmisenä. 

En tiedä, miten Heikki haluaisi itseään kuvattavan, joten lainaan hänen omia nettisivujaan: "Kirja-alan tuntemusta kustantajan, kirjailijan, opettajan, kauppiaan ja median näkökulmasta sekä monipuolista terapiaosaamista". Todellakin, hän on hämmästyttävän monipuolinen ja laaja-alainen, ja haluaa käyttää osaamistaan auttaakseen myös muita. Olen käynyt hänen kursseillaan ja todennäköisesti menen vastakin.

Mikä voisi olla hienompaa kuin saada keskustella omista teksteistään sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielipiteitä ja näkemyksiä arvostaa? Tällaisen ihmeen sain kokea toisenkin kerran vielä tällä samalla viikolla. Erja Noroviita, ihana Erja, luki käsikirjoitukseni ja puhuimme siitä eilen pitkään. 

Keskustelu oli äärettömän antoisa ja nautinnollinen. Ihailen Erjan paneutuvuutta ja innostusta, keskittymistä ja syventyvyyttä ja sitä rakkaudellista otetta, jolla hän katsoo maailmaa ja sen eri ilmiöitä, ihmisiä, muita eläimiä, kaikkea. Nyt siis myös romaanihahmojani, jotka näin saivat osakseen tarvitsemaansa huomiota ja rakkautta.  

Olen nyt saanut käsikirjoituksestani neljän eri ihmisen perusteelliset mielipiteet. Niiden pohjalta on hyvä jatkaa. Kun vielä kolmen mielipiteet olivat pääpiirteissään hyvin samankaltaiset, vaikka tietysti persoonalliset ja eri yksityiskohtia havainnoivat, voin hyvin niihin myös uskoa. 

Ehkä Voikukkaketju vielä syntyy.

Olen kuitenkin alkanut kypsytellä mielessäni toistakin kirjaa, jatkoa Ida-sarjalle. 

Edellisen osan tai osien saattamisesta valmiiksi on jo puolisen vuotta, joten Idan tulevaisuus on alkanut pyöriä mielessä yhä aktiivisemmin. Olen onnellinen siitä, etten sittenkään tappanut Idaa talvisodassa. Idan joulut -kirjojen viimeisessä osassa Ida elää jo jatkosodan aikaa, on valmis synnytyslääkäri ja tekee työtään Helsingissä. Helsinkiin hän ei kuitenkaan jää. 

Kerron vielä lopuksi esimerkin Erja Noroviidan eläytyvyydestä ja innostuvuudesta. Hän kertoi palanneensa viikko sitten myöhään illalla Syrjästä mökilleen lopen väsyneenä. Olin antanut hänelle kirjan Idan joulut, mutta hän oli päättänyt säästellä sitä ja lukea sen vasta joulun alla. Eteisessä hän oli kuitenkin avannut kirjan ja jäänyt lukemaan sen loppua. Sitten oli kuulemma pitänyt lukea vielä vähän ja sitten vielä alkua... ja lopulta hän oli kuulemma lukenut lähes puolet koko kirjasta, yöllä eteisessä seisoen, vaikka nukkumaan olisi pitänyt mennä. 

Sellainen on Erja!