Kierrätyksestä

Riihimäellä vietettiin kiertotalousviikkoa.

Samuli Parosen seurakin osallistui viikkoon. 

Yksi tapahtumista oli kierrätysaiheinen Open Mic -tapahtuma kirjastolla. 

Pyynnöstä lähdin mukaan kertomaan omasta suhteestani kierrätykseen. 

Pirkko Arola juonsi tapahtuman. 

Kirjaston Samuli Parosen salissa on yleensä kivoja näyttelyitä, niin nytkin. 

Tällä kertaa esillä oli Maarit Mäkipään teoksia. Näyttelyn nimi oli Kotona. Ihastuin töihin, ne olivat taitavasti tehtyjä, hauskoja ja koskettavia ja kivan erilaisia. Tuftaustöitäkin oli joukossa. 

Monessa työssä aiheena oli koirat ja muut eläimet. 

Tässä tulee oma tekstini eli se, minkä luin: 

Kierrätys on aina ollut minulle itsestäänselvyys. En tiedä, milloin tuo ”aina” alkoi. Ei minun lapsuudessani tietenkään kierrätyksestä puhuttu. Oli vain selvää, että mitään ei tuhlattu. Vaatteet käytettiin loppuun ja sen jälkeen siivousrätteinä. Ensimmäiset pikku rahamme me lapset tienasimme jätepaperia keräämällä. Soitettiin kerrostaloissa ovikelloja ja kysyttiin: "Onko teillä jätepaperia?” Niput sitten raahattiin korttelien päähän paikkaan, josta niistä sai muutaman lantin, painosta riippuen tietysti.

Muistan ensimmäiset second hand –putiikit. Ne olivat hienoja! Siihen asti vaatteet olivat kiertäneet siskosten ja tuttujen kesken ilman rahaa. Kirpputoreja ei tainnut olla ollenkaan, eihän niihin olisi mitään liiennyt siihen aikaan.

Roskat kyllä laitettiin kaikki samaan ämpäriin. Sitä roskaa vain tuli aika vähän: ruoat syötiin loppuun, tähteitä ei jäänyt. Pakkausjätettä tuli minimaalisesti, kun maitokin haettiin kaupasta kannulla ja pakkauspaperit tietysti pantiin jätepaperiin. Lasipullot palautettiin kauppaan, muovissa oli kai vain sampoot.

Kierrätyssysteemejä yhteiskunnan on ollut pakko kehittää kulutuksen, tuhlauksen ja ylettömän pakkauksen lisääntyessä, muutenhan kaatopaikat valtaisivat kaiken. Kovasti hidasta se kehitys vain on ollut.

Maalle muutettuani järkytyin havaitessani, etteivät kaikki maallakaan kompostoi! En käsittänyt ollenkaan. Kaikki muukin tuhlaus tuntuu maalla olevan vähintään yhtä suurta kuin kaupungissa. Mieheni Lassi kompostoi jo 1980-luvulla Hämeenlinnassa, itse asuin kerrostalossa, joten se ei ollut vielä silloin mahdollista. Mutta maalla se oli meille selvyys, ja nykyisinhän biojätekeräys onnistuu kaupungissakin.

Emme oikeastaan edes puhu kierrätyksestä. Se on vain välttämättömyys. Paljon tärkeämpää kuin kierrätys on säästö. Kaiken säästö: lämmön, veden, sähkön, ruuan, tekstiilien, paperin, lasin, pahvin. Samalla säästyy sitten rahaakin. Mutta vaikka meillä on kiinteähintainen sähkösopimus, seuraan silti sähkön hintoja ja käytän, jos mahdollista, sähkölaitteita mieluiten halvan sähkön aikaan. Turhaa käyttöä vältän aina. En esimerkiksi pysty pesemään vajaata koneellista pyykkiä tai tiskiä.

Meillä Solstrandissa on maalämpö ja aurinkokeräimet. Puutakin on mahdollisuus hyödyntää lämmityksessä ja saunassa, yksi takkakin on. Kasvihuoneessa on ground-to-air –maalämpösysteemi, samoin sisällä muun lämpöjärjestelmän lisänä. Sisävessa on kompostoiva Mullis-järjestelmä, helppo kuin mikä. Toki ulkohuussikin on olemassa. Komposteja on eri kehitysvaiheessa useita.

Ruoka tulee pitkälti omasta maasta ja kasvihuoneesta.

Kesällä ja syksyllä aikaa kuluu marjastuksessa ja sienestyksessä, ollaanpahan poissa muusta pahanteosta. Harmi vain, että metsiin on lähdettävä autolla, lähimetsät on pilattu. Autoa maalla asuva joutuu muutenkin paljon käyttämään, mutta turhuutta välttelemme siinäkin. Samalla reissulla hoituu yleensä useampi asia. Tuntui hullulta, kun syrjäkylien kierrätyspisteiden poistosta syntyi hirveä haloo. Kaikkihan joutuvat ainakin joskus käymään kaupassa, siinä samalla viedään lasit, muovit, paperit, pahvit, metallit ja mitä nyt sitten onkaan ehtinyt kertyä vietäväksi asti. Se ei todellakaan ole hankalaa, se on itsestään selvä osa elämää.

Samuli Parosen seuralla on myös oma blogi. Sen nimi on Sanoittelua, käy lukemassa!