Vappubrunssi Yli-Myllyllä on meidän monivuotinen perinteemme.
Sitä noudatimme tänäkin vuonna.
Kävimme siis kävelyllä Luonnonperintösäätiön Yli-Myllyn suojelualueella
ja pystytimme "piknik-pöydän" vanhan torpan etupihalle.
Etupiha vain on jo hyvää vauhtia pusikoitumassa umpeen.
Kuuset valtaavat aluetta, samoin pihlaja ja ruusu.
Tie pihaan on myös aika metsittynyt. Jonkin verran on kaatuneita pikkupuita, enemmän isoja kuusenoksia, jotka ulottuvat yli tien. Kävellen pääsee kyllä. Autolla sinne ei muuten tarvitsisi päästäkään, mutta lampaita viedessä autokuljetus taitaa olla välttämätön.
Kymmenisen vuotta sitten pihaan ainakin on ajettu. Silloin sinne vietiin lankkuja, yhdellä säätiön työntekijöistä oli tarkoitus korjata taloa. Siitä ei sitten tullut sen valmiimpaa, ymmärrettävää kyllä, mutta sääli hyviä lankkuja.
Vuonna 2015, siis 11 vuotta sitten, pihassa ahersivat kansainväliset työleiriläiset. Eri puolilta maailmaa saapuneet leiriläiset majoittuivat meillä Solstrandissa, ja yhden päivän vietimme Yli-Myllyllä raivaten pihaa. Silloinkin piha oli hyvää vauhtia metsittymässä ja taloa tuskin näkyi pihlajien ja ruusujen takaa. Pienempiä talkoita järjestimme paikallisin voimin.
Muutaman vuoden pihapiiri pysyi suhtkoht siistinä.
On siellä tosin senkin jälkeen jotain talkoiltu jollain porukalla.
Siitä en oikeastaan tiedä sen enempää,
vaikka olenkin ollut toistakymmentä vuotta Yli-Myllyn metsänvartija.
Tämä oli nyt kenties viimeinen vappupiknikkimme Yli-Myllyllä.
Se on tavallaan haikeaa mutta tavallaan myös helpotus.
Enää ei tarvitse ajatella, että pitäisi käydä siellä aina välillä. Onhan täällä lähistöllä toki muita, oikeastaan hienompiakin metsiä ja muita kohteita, joissa käydä.
Luonnonperintösäätiö on nimittäin uusimassa metsänvartijasysteemiään tai oikeastaan luopumassa siitä Se on varmaan ihan hyvä. Systeemi ei ole oikein näyttänyt toimivan.
Minulle Yli-Mylly on ollut tärkeä paikka ja sen historia on kiehtonut mielikuvitustani niin, että se on päässyt kirjoihinikin. Esikoisromaanissani Lähteen rannalla elämä päähenkilön serkku asuu Yli-Myllyllä, ja Iita kävelee äitinsä kanssa sinne vierailulle.
Viime jouluna Lind&co julkaisi minulta neljän joulukirjan sarjan, ja kirjoista ensimmäisessä vietettiin joulua vuonna 1917 missäpä muualla kuin Yli-Myllyllä.
Tuona vuonna Yli-Myllyn talo eli Myllybackan tilan torpan uusi päärakennus oli juuri valmistunut. Kirjan voi kuunnella suoratoistopalveluissa, tässä vaikkapa Storytel-linkki:
(Bookbeat tai Nextory käy yhtä hyvin, ja voihan kirjan ostaakin tai lainata kirjastosta)
Koirajoki on siis tuo joki, jossa Yli-Myllyn pieni mylly on sijainnut.
Kirjoissani yhdistän faktaa ja fiktiota, eli ulkoiset puitteet ovat yleensä historiallisia, mutta tapahtumat ovat omaa mielikuvitustani. Koirajoen rannassa torpan pihapiirissä on tiettävästi jo 1917 sijainnut sauna, jossa kirjassani käydään. Sauna siinä on nytkin, mutta se on uudempi. Ei kuitenkaan uusi eikä enää käyttökuntoinen. Lassi siihen kerran korjasi ikkunan, mutta en tiedä oliko sillä mitään merkitystä. Nyt saunan päälle on kaatunut puu.
Näsiä kukkii metsänreunassa. Taustalla näkyy sauna, jonka päälle on nyt kaatunut puu.
Näsiä on myrkyllinen, joten niitä Anu varoo nyt kun hän on tuomassa lampaansa Yli-Myllylle laiduntamaan. Kymmenisen vuotta sitten Yli-Myllyllä viimeksi laidunsi lampaita.
Höyläkoppelin niittykin on hyvää vauhtia metsittymässä.
Pitkään se pysyikin avoimena.
Metsässä ei nyt ollut muita kulkijoita kuin me.
Ihmisten jälkiä kyllä näkyi, mahdotonta tietää kenen.
Jääneekö tämä viimeiseksi vappuselfieksi meistä Yli-Myllyllä?
Koirajoki on nykyisin pienenpieni puro.
On vaikea uskoa, että sen koskessa on joskus sijainnut mylly.
Lintuja metsässä toki oli: äänten perusteella ainakin peippo, talitiainen, sinitiainen, peukaloinen, hippiäinen, punatulkku, laulurastas ja punakylkirastas.
Tässä kohdassa tie on kulkenut Koirajoen yli.
Tietä pitkin kulkivat jopa linja-autot pääkaupunkiin. Alueella oli myös Koirajoen seisake,
kun juna kulki Hyvinkäältä Karkkilaan ja takaisin kahdesti päivässä.
Mikään vanha erämaa ei siis tosiaankaan ole kyseessä.
Sinivuokkoja oli ihanan paljon lähes kaikkialla.
Sinivuokko oli karjalaissyntyisen äitini lempikukka.
Helsingissä niitä näki aika vähän.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista!